Monet nykyihmiset ajattelevat runouden olevan jotain vaikeaa ja turhaa. Kriitikko Vesa Rantama päätti uhmakkaasti kirjassaan Runominän vuosi (Siltala 2026) etsiä vastausta kysymykseen ”mihin runous pystyy ja miten sen voi kokea”.
Mikäs sen tärkeämpää kuin lähteä etsimään runon nykypäivää, kun sen menneisyyden tiedämme kyllä. Rantama muistuttaa, että ”menneisyyden runoilijat ovat kirjoittaneet isoja asioita maailmaan. Kokonaisia valtioita, kieliä, minuuksia, jumalia ei olisi olemassa ilman heidän työtään.”
Nykysuomessa rauhan ja itsenäisyyden aikana runoudella ei ole suurta kansallista tehtävää, jos ei ahkeraa metsäluonnosta ja sen tuhoutumisesta kirjoittamista ajatella sellaiseksi.
Kun nykyrunoutta ei ymmärretä, vaikka ymmärretään, että jotain häiritsevää tuo kuitenkin sanoo, taiteilija sysätään syrjään mediasta ja juhlamenoista kuin Asterixin kylän bardi.
Nyt runoudella ei ole Rantaman mielestä ”tilaa”, ei ”Oopperataloa”.
Tosin juuri oopperassa runoutta kuulee paljon, se vain piiloutuu yleensä vieraskieliseen librettoon.
Mutta jos ei runoa laajasti koeta tarvittavan kuin kuolinilmoituksissa ja jos se on kadonnut kirjallisuuden keskusteluissa, runon voi edelleen kohdata runokirjoissa, joita vielä jaksetaan kirjoittaa ja kustantaa.
Luopukaamme voivotteluista. Kai Aronpuro on kirjoittanut teoksessaan Rouheimmat (ntamo 2021) päräyttävästi näin:
häränkieli
tohveli
pyhäinjäännös
muurahai
fossiili
leväbarbie
Jos ei tätä osaa tulkita, Aronpuron säkeet voivat jopa harmittaa! Ovatko ne edes säkeitä vai ovatko ne vain sanoja? Tekeekö runoilija pilkkaa?
Mitä väliä sillä on, jos lukija ihastuu muurahaihin.
[…]
