Teoksen yksitoista artikkelia valottavat Euroopan poliittista tilannetta.
Pulcinella on italialaisen commedia dell’arten omaa etua tavoitteleva rääväsuu.
Italian varapääministeri Matteo Salvinilla on vertaiskuva commedia dell’arten hahmogalleriassa.
Kaikki taide on poliittista, ajattelee monitaiteilija Teemu Mäki. Tanssi, musiikki ja runous ovat hänelle maailman kuvaamisessa tarkempia välineitä kuin esseet ja suora puhe.
Urheilu on aina kuulunut politiikan välineisiin – ja politiikka urheilun.
Puoluegallupeja ei kannata lukea ensisijaisesti ennusteina, vaan itseään toteuttaviksi tarkoitettuina ennusteina.
Elias Krohn pohtii, kuinka digitaalinen työelämän muutos voisi vaikuttaa positiivisesti työn tekemiseen.
Robotiikan ja tekoälyn ennustetaan muuttavan syvästi työn ja yhteiskunnan rakenteita.
Filosofi Teppo Eskelisen mukaan demokratiaan suhtaudutaan kuin perintökalleuteen, jonka naarmuuntumisesta ollaan huolissaan, mutta jota ei koskaan uskalleta ottaa kaapista.
Hallitus torjuu lasten seksuaalista hyväksikäyttöä maahanmuuttopolitiikan kautta. Epäselväksi jää, miten keino tepsii niihin seksuaalirikoksia tekeviin kantaväestön edustajiin, joita valtaosa hyväksikäyttäjistä on.
Presidentti Donald Trump on usein torjunut häneen kohdistuneen kritiikin ”noitavainona”, ja hänelle on syystäkin naureskeltu. Nyt Yhdysvalloista kuuluu kummia: Trumpiin ei kohdistu noitavaino vaan noitien vaino.
Uuden ajan sankaruus yhdistää innovaattorin, bisnesmiehen ja poliittisen johtajan roolit. Startup-kulttuurin omaksuminen on tehnyt myös lainsäädäntötyöstä koepallojen heittelyä.
Tuomas Nevanlinna väittää esseessään, että politiikka on kauttaaltaan utooppista ja että utooppinen puhe, jota toistellaan tarpeeksi alkaa käydä järkeen.
Yhteiskuntia on jo pitkään rakennettu kilpailun ideaa painottaen. Kilpailun tarkoitus on tuottaa voittajia ja häviäjiä. Nykyisellään yhteiskuntamme saavuttaa tuon tavoitteen komeasti, eli päättäjät voivat onnitella itseään hyvin tehdystä työstä.
Rakentaminen ja kiinteistöjen ilmanlaatuongelmat ovat nousseet otsikoiden vakioaiheiksi.
Toinen maailmansota muutti hakaristin symbolista merkitystä muualla maailmassa, mutta ei Suomessa. Meillä erillishakaristiä puolustetaan kuten erillissotaakin, ja Suomihan on kuuluisa nimenomaan puolustustahdostaan.
Teemu Mäki ehdottaa neljää parannusta maamme taidepolitiikkaan. Avoimessa kirjeessään valtiolle ja taidepoliittisille tahoille Mäki esittää muun muassa että taiteilija-apuraha nostettaisiin köyhyysrajan alta pinnalle.
Äärioikeiston nousua länsimaissa on ihmetelty niin pitkään ja hartaasti, että sitä voi pitää pienenä ihmeenä. Kokonaisuus herättää toimittajakunnassa jatkuvaa epävarmuutta, ja niin tekevät yksityiskohdatkin.
Muistatteko François Hollanden, Ranskan entisen presidentin, joka päätti olla asettumatta uudestaan ehdolle viime vuonna käydyissä vaaleissa? Hän julkaisi keväällä muistelmat presidenttikaudestaan.
Ruotsin siirtolaislähiöt eivät ole turvallisia, mutta Afganistan ja Irak ovat. *** Kaksi miljardia ihmistä tuottaa mediajätille sisältöä ilman palkkaa, luovuttaa tietojaan yhtiön kauppatavaraksi ilman korvausta ja seuraa sen mainoksia.
Maailmanmenoa on helppo kutsua järjettömäksi.
Dinosauruksia on käytetty niin sosiaalidarvinismin opinkappaleina kuin öljy-yhtiön mainoshahmoina.
Jacques Rancière (s. 1940) on ranskalainen filosofi, joka määrittelee itsensä vuoden 1968 sukupolven perilliseksi.
Pohjois-Korea näyttää totuuden länsimaisesta nykydemokratiasta.
Jari Ehrnrooth julistaa kolumnissaan hyvinvointivaltion tulleen tiensä päähän. Havainto on noin kaksikymmentä vuotta myöhässä.
Vielä vaalipäivänä Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi näytti epätodennäköiseltä. Vaan Trump pelasikin uutta peliä ja voitti – vaikka keräsi 2,9 miljoonaa ääntä pienemmän saaliin kuin ehdokas Clinton.
