Vähemmistöjen #metoo on vielä käymättä

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Naisten toimeentulo ja vapaus päättää omasta kehostaan ovat keskeisiä ihmisoikeuskysymyksiä. Näitä oikeuksia on kuluneella hallituskaudella haurastutettu pienin askelin. Esimerkiksi määräaikaisten työsuhteiden solmimisesta tehtiin entistä helpompaa ja samalla helpottui raskaana olevien sivuuttaminen työmarkkinoilla.

Naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt ja etenkin lähisuhdesurmatilastot näyttävät synkiltä. Kun järjestöjen tukia on leikattu, vähenee myös väkivallan vastainen työ, ja tilanne vaikeutuu entisestään.

Tuntuu siltä, että olemme joutuneet palaamaan intersektionaalisen queerfeminismin nousukaudesta takaisin perusasioiden puolustamiseen. Silti toisten vapautta kavennetaan enemmän kuin toisten – eikä kaikilla sitä ole koskaan ollutkaan.

Yksi 2020-luvun tärkeimmistä feministisistä puheenvuoroista on Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen muutaman vuoden takainen teos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin, josta on tänä vuonna julkaistu Tuisku Hiltusen sarjakuvaversio. Teos kertoo Ahmedin kasvamisesta suomalaisessa islamilaisessa yhteisössä sekä rajoittamisesta ja väkivallasta, jota joutui tyttönä yhteisön sisällä kohtaamaan.

Ruskeiden naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien loukkauksiin ei puututa samalla tarmolla kuin valkoisten. Ahmed varoittaa varjoyhteiskunnista: Suomessakin elää naisia, jotka eivät pääse töihin, saa opiskella tai jotka pakotetaan naimisiin.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen vaatii yleensä, että asioista on puhuttu ensin pienemmässä, turvallisessa ympäristössä.

Vaalit lähestyvät, ja poliittinen debatti kiihtyy. Naisten vapaudesta väännetään monella suunnalla. On tärkeää, että feministit ottavat näkyvästi osaa keskusteluun ja ohjaavat sitä olennaisen äärelle.

Esimerkiksi musliminaisten huivien käytöstä on keskusteltu paljon, mutta ennen kaikkea rasistista politiikkaa ajavien poliitikkojen lähtökohdista. Muillekin näkökulmille täytyy ottaa tilaa.

Ei riitä, että puhutaan oikeudesta käyttää huivia. Feministien täytyy uskaltaa puhua myös oikeudesta olla sitä käyttämättä.

”Suomessa elää suuri joukko kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka pakotetaan käyttämään huivia. Kuka tässä yhteiskunnassa on näiden tyttöjen tukena?” Ahmed kysyy teoksessa.

Huiveja painavampi kysymys on sukupuolittunut väkivalta: ”Monet suomalaiset tytöt kohtaavat yhteisöissään rajua sukupuolittunutta väkivaltaa. On äärimmäisen yksinäinen tunne, jos siitä puhuvat vain rasistit.”

Ahmed ja Hirvonen kirjoittavat, että huomion on keskityttävä asioihin eikä siihen, kuka niistä puhuu. On silti tärkeää, että naisten oikeuksista puhuttaessa kuuluu myös vähemmistöjen naisten ääni.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen vaatii yleensä, että asioista on puhuttu ensin pienemmässä, turvallisessa ympäristössä. Siksi pitää luoda tiloja, joissa haavoittuvassa asemassa olevat voivat ja uskaltavat kertoa omista kokemuksistaan.

Monta keskustelua on vielä käymättä. ”Vähemmistönaisten #metoo on kaukana, koska moni heistä ei edes tiedä, mitä seksuaalinen häirintä tarkoittaa. Enemmistössä puhutaan suostumuksen merkityksestä, kun monissa vähemmistöissä avioliiton sisäinen raiskaus on arkipäivää”, Ahmed ja Hirvonen kirjoittavat.

Lain pitää olla sama kaikille ja kaikkien tiedossa, myös miesten ja poikien.

Selkeä lainsäädäntö antaa mahdollisuuden ehkäistä väkivaltaa ja puuttua siihen. Etenkin vähemmistöjen naisten ihmisoikeuksien vahvistamiseksi olisi tärkeää kriminalisoida myös pakottava kontrolli.

Pakottava kontrolli ilmenee esimerkiksi liikkumisen, pukeutumisen tai rahankäytön rajoittamisena. Se on usein pitkäaikaista ja toistuvaa henkistä väkivaltaa, joka muuttuu fyysiseksi väkivallaksi tai sen uhaksi, jos uhri yrittää vapautua siitä.

Pakottavaa kontrollia voi sisältyä monenlaisiin ihmissuhteisiin, ja vahvasti patriarkaalisissa kulttuureissa kontrolliin osallistuu usein myös laajempi yhteisö.

Tulevan hallituksen varassa on, taataanko järjestöille ja muille toimijoille riittävät resurssit.

Keväällä laaja joukko kansanedustajia hallitus–oppositiorajan molemmilta puolelta kannatti lakialoitetta pakottavan kontrollin säätämisestä rangaistavaksi. Kyse on kansanedustajan, ei valtioneuvoston, aloitteesta. Ne harvoin etenevät lainsäädäntöön asti.

Tämäkin lakialoite raukeaa, jos sitä ei ei ehditä käsitellä vaalikauden loppuun mennessä.

Pakottava kontrolli ilmiönä ei kuitenkaan katoa, vaikka sitä ei rikoslaissa erikseen mainittaisikaan. Tuleva hallitus löytää varmasti kysymyksen pöydältään.

Samoin tulevan hallituksen varassa on, taataanko järjestöille ja muille toimijoille riittävät resurssit väkivaltaan ja pakottavaan kontrolliin puuttumiseksi. Kevään vaaleissa on paljon pelissä.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.