Suostun 70 vuoden eläkeikään, jos saan vastineeksi elinkelpoisen planeetan

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Viime viikolla valtiovarainministeriö veti pupun silinteristä. Sen virkamiehet esittivät osana julkisen talouden sopeutuspakettiaan eläkeiän nostoa jopa 70 vuoteen.

Tästäkös riemu repesi.

Siinä missä aiemmin on nostettu ennen kaikkea nuorten eläkeikää sitomalla alin eläköitymisikä syntymävuoteen ja elinajanodotteeseen, nyt esitetty muutos koskisi kaikkia ikäluokkia. 

Helsingin Sanomien kolumnissa kirjoitettiin: ”Nyt myös työuran keskivaiheilla olevat heräsivät ajatukseen loputtomasta pakkotyöstä.”

Nuoremmille ikäluokille ajatus loputtomiin jatkuvasta työstä ei ole uusi. Olen itse syntynyt aivan viime vuosituhannen lopussa, ja nykyisellä laskutavalla ikäluokkani pääsee vetämään lonkkaa kiikkustuolissa noin vuonna 2068. Eläkeikämme on siis jo nyt lähes 70 vuotta.

Eläkkeistä keskustelemista vaikeuttaa se, miten kauaskantoisista päätöksistä puhutaan.

Pitkän aikavälin kehitys on ollut, että suomalaiset elävät pidempään, terveempinä ja pysyvät työkykyisinä yhä vanhemmiksi. Samalla töiden fyysinen rasittavuus on vähentynyt.

Tällaisessa tilanteessa eläkeiän korottaminen on ollut loogista. Etenkin, kun laskeneen syntyvyyden myötä eläkkeiden maksajia on aiempaa vähemmän suhteessa eläkettä saaviin.

Mutta jatkuuko kehitys samanlaisena?

Viime viikolla myös Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra julkaisi kiinnostavan tulevaisuuskatsauksen. Se tarkastelee sitä, miten Suomi on sopeutunut ja varautunut ilmaston ja luonnon muutoksiin.

Nopea tiivistelmä: ei riittävästi. Parhaassakin tapauksessa Suomessa kohdataan aiempaa enemmän äärisäitä, terveysriskejä ja taloudellisia häiriöitä. Samalla lähestymme uhkaavasti keikahduspisteitä, joiden jälkeen riskit suuriin ja peruuttamattomiin muutoksiin kasvavat.

Katsauksessa on hahmoteltu kolme skenaariota, joille on annettu konsulttikieliset nimet mutta joita kuvaisin itse huonoksi, huonommaksi ja huonoimmaksi. Arvio kuuluu, että tällä hetkellä kuljemme näistä huonon ja huonomman skenaarion välimaastossa.

Paljon nojaa kuitenkin maiden omiin ilmastositoumuksiin. On selvää, ettei esimerkiksi Suomi tule saavuttamaan omaa hiilineutraaliustavoitettaan ilman välittömiä ja radikaaleja toimia. Pahimpiin skenaarioihin tulee varautua myös siksi, että keikahduspisteiden ylityttyä kehitys voi olla arvaamatonta.

Suomen kannalta kohtalokasta olisi Atlantin merivirta AMOCin heikkeneminen tai romahtaminen. Nykyisessä kehityskulussa merivirta voi heiketä vuosisadan loppuun mennessä puolella, mikä puolestaan johtaisi todennäköisesti sen romahtamiseen

Golf-virta ei enää lämmittäisi Suomea. Samalla kun muu maailma jatkaisi lämpenemistä, Suomi alkaisikin jäähtyä paljon ja nopeasti.

Maatalous tai ekosysteemit, joista olemme riippuvaisia, eivät kestäisi tätä. Ruokaturva romahtaisi ja metsätalouden harjoittaminen olisi vaikeaa. Hyvinvointivaltiota ei tässä vaiheessa varmaan enää olisi, kommentoi Sitran asiantuntija Ylelle.

AMOCin keikahduspisteen aikajänteeksi on katsauksessa annettu 50 vuotta. On siis mahdollista, että viimeistään pian eläkkeelle pääsyni jälkeen varmistuu, että nykyinen hyvinvointivaltiomme tuhoutuu. Pahimmissa skenaarioissa tämä voi olla selvää jo paljon aiemminkin.

Lähestyvien vaalien merkki on se, että eri tahot vetävät kilvan erilaisia kaniineja hatuistaan. Kaikki vaikuttavat tavoittelevan enemmän tai vähemmän samaa taikatemppua: julkisen talouden tasapainottamista. Kuten taikatemppuihin olennaisesti kuuluu, kaikki ymmärtävät, ettei kyse ole oikeasta magiasta, vaan siitä, että esitämme uskovamme taikurin puheisiin.

Sellaiseen taikuuteen, että hyvinvointivaltiomme selviäisi tulevista ympäristökriiseistä, on yhä vaikeampaa uskoa. Radikaaleja ympäristötoimia odotellessa pitäisi alkaa miettiä sitäkin, millaista yhteiskuntaa haluamme nykyisen tilalle rakentaa, kun ihmiskunnan olemassaolon reunaehdot perustavalla tasolla muuttuvat.

Tällaisen ympäristökatsauksen rinnalla eläkekeskustelu tuntuu yllättävän vähäpätöiseltä. Eläkkeistä puhutaan paljon, mutta harvemmin siitä, onko itse kunkin eläköitymisvuonna enää jäljellä yhteiskuntaa, jossa eläkkeitä maksetaan.

Toistaiseksi päättäjät vaikuttavat luottavan siihen, että he itse ehtivät nauttia eläkepäivistä tai siirtyä tuonpuoleiseen vielä ennen ekosysteemien romahduksen pahimpia seurauksia. Jos sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus kiinnostaa, unohtakaa eläkkeet ja puhukaa ympäristökriiseistä.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.