Eurooppalaisen valistuksen perintö elää Gazan kansanmurhassa ja luonnon tuhossa

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Svenska Teaternissa nyt esitettävässä saksalaisen Marius von Mayenburgin kirjoittamassa mustan huumorin sävyttämässä Nattlandissa wieniläiset sisarukset löytävät isänsä jäämistöstä Hitlerin maalaaman akvarellin. Siitä seuraava sotku paljastaa, miten syvään Saksassa on juurtunut syyllisyys juutalaisten kansanmurhasta ja miten se vaikeuttaa myös Palestiina-aiheen käsittelyä.

Suomalaisessa teatterikeskustelussa esitysten ja niiden tekijöiden odotetaan ottavan nyt kantaa kansanmurhaan. Helsingin Sanomat kysyi kursailematta Kansallisoopperan Aidan nykyiseen Lähi-itään sijoittaneelta israelilaiselta ohjaajalta Noa Naamatilta: ”YK:n tutkintakomission mukaan Israel tekee Gazassa kansanmurhaa. Voiko taiteilija tällaisessa tilanteessa katsoa muualle?”

Samaan tapaan moitti tutkija Timo R. Stewart Voiman arviossaan Kansallisteatterin Kolmea harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta: ”Virtahepo keskellä huonetta on Gazan kansanmurha. Sen kuvastoa vilkaistaan, mutta ei katsota kohti”.

Nimenomaan katseen suuntaamisesta on kyse Susanna Kuparisen ja Maria Pettersonin kirjoittamassa KOM-teatterin Poiskatsojissa. Siinä Gazan kansanmurhaa puidaan sen ristiriidan kautta, joka vallitsee suomalaisten poliitikkojen toimien ja kansalaisten oikeudenmukaisuuskäsityksen välillä.

Esityksen erityinen vahvuus on paneutuneesssa journalistisessa taustatyössä, jonka kautta paljastuu puolustushankintojen, puoluepoliittisten valtapelien ja yksittäisten poliitikkojen oman kunnianhimon sokkelikko. Tärkeä valinta on myös antaa asiassa puheenvuoro palestiinalaisille itselleen.

Brechtiläisen polittisen teatterin perinteessä katsoja usein houkutellaan tulkitsemaan itse vertauskuvallisia näyttämötapahtumia omassa yhteiskunnallisessa todellisuudessaan. Poiskatsojat näyttää antavan etenkin tavallisille äänestäjille vielä suorempia suuntamerkkejä sen suhteen, mitä päättäjiltä tulisi vaatia. Näytelmän mediassa ja somessa saama myötäelävä huomio kertoo siitä, että ainakin tämä sanoma on mennyt perille.

Keskitysleirit eivät olleet mikään eurooppalaisen sivistyksen harha-askel vaan johdonmukaista seurausta valistukseen piiloutuneista alistamisen ihanteista.

Palestiina-teeman teatteripioneeri Suomessa on suomalais-palestiinalainen Noora Dadu. Hän on käsitellyt aiheen näyttämöllistämiseen liittyviä monimutkaisia kysymyksiä etenkin monologinäytelmissään Minun Palestiinani (2015) ja Fail – virheellinen esitys (2016) sekä tietokirjassaan Roolitus (Vastapaino 2024).

Tätä vasten ei ole yllättävää, että Kansallisteatterin sovituksessa Imre Kertészin Lopetus-näytelmästä esiintyy tämän ajan roolihahmo Noora Dadu. Hahmo viittaa holokaustin ja Gazan yhteyteen pysäyttävällä kiteytyksellä: ”On kolonialistinen fetissi kuvitella, että kärsimys katoaa keskustelemalla.”

Lopetuksessa mainitaan myös filosofi Theodor Adorno, jonka yhdessä Max Horkheimerin kanssa kirjottamassa, klassisessa Valistuksen dialektiikassa (1944) osoitetaan, miten keskitysleirit eivät olleet mikään eurooppalaisen sivistyksen harha-askel vaan johdonmukaista seurausta valistukseen piiloutuneista alistamisen ihanteista. Samansuuntaisen huomion tekee Syksy Räsänen Voimaan kirjoittamassaan Poiskatsojat–arviossaan, jossa hän huomauttaa Gazan kansanmurhan toteuttavan länsimaisia arvoja, ei rapauttavan niitä.

On selvää, että eurooppalainen kolonialistinen hybris kummittelee myös Gazan tapahtumien ja niiden ohikatsomisen logiikoissa. Vaikka Gazan siviileihin kohdistetusta väkivallasta välitön vastuu on Israelin nykyisellä poliittisella johdolla, Israelin valtio on pitkälti eurooppalainen projekti, jonka tausta on juutalaisvainojen aiheuttamassa syyllisyydessä.

Samoja valistuksen valuvirheitä havainnollistaa myös Iida Turpeinen romaanissaan Elolliset (S&S 2023) ja taidekollektiivi Wauhaus siitä Helsingin kaupunginteatteriin tekemässään näyttämösovituksessa. Sekä kirjassa että näytelmässä välittyy, miten Euroopan tutkimusmatkailijat ja koko luonnontiede sisältävät itsessään ainekset luonnon, muiden lajien ja kaukaisempien kansojen väkivaltaiseen alistamiseen.

Kertoo hyvää aikamme poliittisesta teatterista, että se pystyy käsittelemään sitä, miten kansanmurhat ja ympäristökriisit ovat seurausta länsimaisesta maailmanjärjestyksestä. Parhaimmillaan teatteri avaa myös mahdollisuuksia kurssin muutokseen.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.