Metoo 2.0: Sivustakatsojillakin on vastuunsa

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Miksei seksuaalisen väkivallan uhri tehnyt välittömästi rikosilmoitusta? Miksi hän palasi samaan tilaan väkivallan tekijän kanssa? Miksi hän puhuu asiasta vasta vuosia myöhemmin?

Nämä kysymykset toistuvat, kun seksuaalirikoksista puhutaan. Ja nyt niistä puhutaan.

Viime viikolla seurattiin oikeudenkäyntiä siitä, mitä tapahtui tosi-tv-ohjelman kuvauksissa: pakottiko kilpailija toisen seksuaaliseen tekoon? Samalla hämmästeltiin, miksei tuotantoyhtiössä reagoitu tilanteeseen asianmukaisesti rikosilmoituksen jättämisellä ja uhkaavasti käyttäytyneen kilpailijan poistamisella kilpailusta, vaan kuvaukset jatkuivat aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kuukausi sitten Suomessakin uutisoitiin Yhdysvalloissa yliopistobileissä huumatun naisen tapauksesta. Kohua herätti etenkin se, kuinka vähätellen oppilaitos oli suhtautunut joukkoraiskaussyytteeseen. Paheksunnan kohteeksi nousi myös, miten moni mies oli tiennyt mahdollisesta seksuaalirikoksesta yrittämättä estää sitä tai saattaa syyllisiä vastuuseen.

Tapausten myötä on noussut laajemminkin esiin, millaiset käytännöt vaikeuttavat uhrien mahdollisuutta saada apua ja oikeutta.

Tärkeä kysymys on myös: Miksei uhreja suojella ja auteta paremmin?

Vaikka vastuu on aina tekijällä, se, kuinka seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan ja sen uhkaan yhteisössä suhtaudutaan, vaikuttaa paljon siihen, kuinka uhrit saavat apua ja pääsevät toipumaan.

Seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunut ei aina toimi rationaalisesti, säilytä todisteita ja hae apua. Paineen alla voivat aktivoitua taistele- tai pakene-reaktiot – tai jähmettyminen, joka estää reagoinnin kokonaan. Siksi on hyvä, että ympärillä olevat ihmiset tunnistavat ilmiöt, osaavat puuttua uhkaaviin tilanteisiin ja auttaa uhria.

Purkaa täytyy myös vinoutuneet valtarakenteet, jotka mahdollistavat väkivallan. Sitä ollaankin nyt metoon uuden aallon myötä tekemässä: muistutetaan tv-sarjan tuotantoyhtiön vastuusta, paheksutaan sitä, että joukkoraiskauksesta tienneet vaikenivat.

Jos yhteisö jättää puuttumatta seksuaaliseen väkivaltaan eikä suojele uhria, se käytännössä hyväksyy sen ja ohjaa uhria henkisesti traumatisoiviin toimintamalleihin, joiden vuoksi avun hakeminen viivästyy.

Uhri voi aluksi vähätellä kokemaansa väkivaltaa tai kieltää sen kokonaan. Jos väkivallan uhka on edelleen olemassa, uhri voi pyrkiä käytöstään säätelemällä vaikuttamaan väkivallan tekijään, jotta väkivalta ei pahenisi. Nämä toimintatavat nojaavat omien todellisten tunteiden tukahduttamiseen ja kokemusten kieltämiseen, mikä ei ole pidemmän päälle henkisesti kestävää. Siitä syntyy monenlaisina oireina ilmenevää traumaperäistä stressiä, ja lopulta apua on kuitenkin haettava.

Kun turvallisuudentunne esimerkiksi vertaistuen, terapian tai muun tuen myötä vahvistuu, torjuttuja kokemuksia pystyy käsittelemään. Siksi väkivallasta saatetaan puhua ja rikosilmoituskin tehdä vasta vuosienkin kuluttua.

Mitä paremmin väkivaltaan voidaan puuttua jo välittömästi sen tapahduttua, uhreja auttaa ja tekijöitä rangaista, sitä vähemmän tarvitsee puhua menneistä ja käydä käräjiä vielä vuosikymmenen jälkeenkin.

Tärkeintä tietysti olisi, että seksuaalisen väkivallan tekijät lopettaisivat sen.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.