Kirja ei kuole, mutta kuihtuu

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Kun sosiaalinen media täyttyy suurinta kotimaista kirjatapahtumaa eli Helsingin kirjamessuja hehkuttavista postauksista, kuullaan joka vuosi sama mantra: kylläpäs kirjallisuus kiinnostaa, miten niin kirja kuolee, tässä se nähdään, meni rikki yleisöennätyskin, taas.

Kyllä, kirjojen ystäviä on paljon. Se näkyy ja tuntuu messuilla, mikä on tietysti aivan mahtavaa.

On silti absurdia päätellä yhtään mitään kirjallisuuden tai kirja-alan hyvinvoinnista sen perusteella, millaisen ryysiksen saavat aikaan neljä päivää julkkiksia, poliitikkoja ja kirjallisuusmaailman isoja nimiä päivänpolttavissa keskusteluissa, suosikkien signeerausjonot, tarjouksia pursuilevat osastot, divarien huolella kuratoimat valikoimat ja bonuksena vielä Viini & Ruoka -messut.

Totuus ei piile tungoksessa, vaan tilastoissa. Niiden mukaan kirjoihin käytetty aika ja rahamäärä ovat vuosi vuodelta vähentyneet monestakin syystä. Samalla suomalaislasten lukutaito on heikentynyt.

Kirja-alan hyvinvoinnissa on kyse kotimaisten kielten ja kulttuurin elinvoimaisuudesta – ja se on suorastaan kansakunnan kohtalonkysymys. Siksi aihetta ei voi tarkastella vain yhden viikonlopun kirjahuumasta käsin.

Kirja-ala on myrskyisten vesien paatti, joka vuotaa monesta kohdasta. Reikiä ovat puhkoneet digimurroksen aiheuttama yleisön hajaantuminen, äänikirjojen suoratoistopalveluiden ilmaantuminen markkinoille, rahoituskanavien – kuten apurahojen ja erilaisten kirjastomäärärahojen – tasainen kaventuminen ja viimeisimpänä tekoälyn aiheuttama myllerrys.

Alan kiihkeimpien debattien keskiössä ovat hyvästä syystä kirjailijoiden ansiot, jotka ovat etenkin suoratoistopalveluiden myötä kuihtuneet entisestään. Aihe nousi esiin messujenkin yhteydessä, kun moni muistutti kirjailijoiden tekevän siellä(kin) ilmaista työtä olemalla haastateltavina, tapaamalla lukijoita, signeeraamalla kirjoja ja poseeraamalla valokuvissa.

”Kyllä se on saatanaa, että kansa on pieni.”

Kustantajat riensivät vakuuttamaan, että heidän kassakoneidensa kilinä näkyy lopulta myös kirjailijoiden rojalteissa ja että messut tarjoavat ainutlaatuista näkyvyyttä kirjailijoille. Paljon kertoo kirjailijan erikoisesta asemasta sekin, että monien kirjailijoiden päällimmäinen messumurhe oli, etteivät he päässeet esiintymään, eivät edes korvauksetta. Kun omasta uurastuksestaan ei saa riittävästi leipää pöytään, on selvää, miksi sekä messuille kutsutut että ilman kutsua jääneet kirjailijat tuntevat itsensä seinäruusuiksi väitetysti heidän työnsä kunniaksi järjestetyissä juhlissa.

Suurin ja alalla kauttaaltaan toivotuin muutos lienee kirjan arvonlisäveron lasku. Euroopan unioni mahdollisti arvonlisädirektiivissään vuonna 2022 jäsenmailleen painettujen ja digitaalisten kirjojen ja lehtien arvonlisäveron alentamisen nollaan ”tietotalouden, lukutaidon ja lukemisen elinikäisten hyötyjen edistämiseksi”.

Huoli väestön tyhmistymisestä on siis laaja-alaisesti tunnistettu. Silti Suomessa, lehmän häntänä laskevien Pisa-tulosten maassa, on kuljettu päinvastaiseen suuntaan: jo ennestään korkea 10 prosentin arvonlisävero nostettiin vuoden 2025 alussa 14 prosenttiin, mikä teki siitä Euroopan jäsenmaiden toiseksi korkeimman kirjallisuuden arvonlisäveron. Se on sitä edelleen, vaikka sitä laskettiin osana alv-kantojen laajempaa tarkistusta vuotta myöhemmin 13,5 prosenttiin.

Useimmissa Euroopan unionin maissa kirjan arvonlisäveroprosentti vaihtelee nollan ja kymmenen välillä, minkä lisäksi esimerkiksi Ranskassa on käytössä lakisääteinen kiinteä vähimmäismyyntihinta, joka sitoo kirjan hinnan vuodeksi koko maassa.

Toistaiseksi Suomesta ei ole löytynyt riittämiin poliittista järkeä ja tahtoa tarttua lukuisiin keinoihin, joilla kirjailijoiden ja koko kirja-alan asemaa voitaisiin parantaa.

Lisäksi Suomella on yksi kiistatta ylittämätön perusongelma, johon eivät keinot eikä konstit auta: reilun viiden miljoonan ihmisen maassa kirjamarkkinoillakin on vissit rajat. Tai kuten J. K. Paasikivi totesi: ”Kyllä se on saatanaa, että kansa on pieni.”

Mutta eikö ole niin, että vähäväkisen pitäisi olla toimissaan sitäkin viisaampi?

Kotimainen kirjallisuus ei tee kuolemaa, mutta arvostuksen ja huolenpidon puutteessa mikä tahansa elävä kulttuuri kuihtuu pelkäksi varjoksi entisestään.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.