Suomikin haikaili omia siirtomaita. Miksi kolonialismin historian tutkiminen koetaan syytöksenä?

1800-luvun lopulla suomalais-ruotsalainen tiedemies Gustaf Nordenskiöld vei pueblo-alkuperäiskansojen hauta-aarteita Yhdysvalloista Ruotsiin. Mukana oli erilaisia esineitä, kuten työkaluja ja tekstiilejä, mutta myös ihmisten jäänteitä. Lopulta kokoelma päätyi Suomen kansallismuseoon, joka vuonna 2020 palautti osan siitä Mesa Verden alkuperäiskansojen yhteisöille. He hautasivat jäänteet hautajaisseremoniassa uudelleen.

Nykyistä tieteellisen tutkimuksen etiikkaa Nordenskiöldin kaivaukset eivät noudattaisi, mutta 1800-luvun lopulla ne olivat yleisiä ja Yhdysvaltojen lakien mukaisia. Alueen alkuperäiskansoilta ei asiaa kysytty.

Kun esineiden palauttamisesta heräsi Suomessa keskustelua, suomalainen media tuntui puolustelevan Nordenskiöldiä: hän ei ainakaan tehnyt mitään laitonta, Suomi ei ole syyllinen, ei ole mitään anteeksipyydettävää, kyseessä ei ollut oikeastaan kolonialismi ja sitä paitsi Tukholmassa syntynyt Nordenskiöld ei ollut edes suomalainen vaan ruotsalainen.

Ajatusta syyllisyydestä haluttiin välttää, analysoi kolonialismin historiaa tutkinut dosentti Janne Lahti. Mutta miksi?

Olen kevään aikana toimittanut Voiman ja Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen podcastia, joka käsittelee Suomen ja suomalaisten suhdetta kolonialismiin. Toisin kuin usein luullaan, Suomi ei ole irrallaan muusta maailmasta, ja siksi kolonialismin historia koskettaa myös meitä.

Podcastissa haastattelemani historiantutkijat ovat avanneet viime aikoina julkaistua historiantutkimusta. Se kyseenalaistaa vanhoja totuuksia, kuten sen, ettei Suomi olisi osallistunut kolonialistisiin hankkeisiin, koska sillä ei itsellään ollut varsinaisia merentakaisia siirtomaita.

Päinvastoin, on käynyt ilmi, että suomalaiset (ja ruotsalaiset) lähtivät innolla mukaan kolonialistisiin hankkeisiin ympäri maailmaa. He lähtivät tutkimusmatkoille ympäri maailmaa, he lähtivät Yhdysvaltojen länsirannikon asutusprojekteihin, he kävivät orjakauppaa Kongossa ja lähtivät Namibiaan tekemään lähetystyötä. Vasta itsenäistynyt kansakunta, Suomi, halusi 1900-luvun alussa myös oman siirtomaan, koska tuolloin ajateltiin, että kaikilla eurooppalaisilla valtioilla piti sellainen olla. Sellainen löydettiin Saamenmaan Petsamosta.

Kansakunnan rakentajat kiinnittivät huomionsa rotuteorioihin, jotka dominoivat tuon ajan tiedekeskustelua. Valkoisten asettaminen ”rotuhierarkian huipulle” oikeutti hallitsemaan muita ihmisiä ja käyttämään heitä kohtaan väkivaltaa, ja tämä on kolonialismin ydintä.

Suomessa asia huolestutti, koska tuonaikaisessa eurooppalaisessa rotuluokittelussa suomalaiset lokeroitiin ”keltaiseksi” eli aasialaiseksi tai mongolialaiseksi roduksi, mistä piti pyristellä irti. Kansakunta piti saada siirrettyä valkoisten länsieurooppalaisten luokkaan. Siksi kulttuurituotteissa, kuten lastenkirjallisuudessa, korostettiin eroja ”meidän” (ihannoitujen valkoisten eurooppalaisten) ja ”muiden” (vähempiarvoisten saamelaisten, afrikkalaisten, aasialaisten ja muiden kansojen ja ihmisryhmien) välillä.

Tuo perintö elää edelleen, ja se herättää ansaittua kritiikkiä. Sekä Peppi Pitkätossu että Afrikan tähti -lautapeli kuvaavat muita kansakuntia stereotyyppisesti ja rasistisesti. Kolonialismin voikin ajatella olevan globaalia rasismia, joka ei ole jäänyt menneisyyteen. Väkivalta ei ole kadonnut.

Tästä herää syyllisyys. Kun historiaa tarkastellaan uudessa valossa, moni nykyihminen kauhistuu. Syyttävä sormi tuntuu kohdistuvan juuri minuun, vaikka enhän minä ole mitään pahaa tehnyt, enhän minä ole syyllinen viktoriaanisen ajan vääryyksiin. Sitä paitsi, eikö Suomi ollut pikemminkin kolonialismin uhri kuin syyllinen siihen?

Tämä on erikoista, sillä tekemieni haastatteluiden perusteella vaikuttaa siltä, että syyttävällä sormella osoittelu ei ole historiantutkijoiden pääasiallinen kiinnostuksenkohde.

He ovat sen sijaan kertoneet minulle siitä, millaisia jälkiä siirtomaa-aika jätti sekä niihin kansoihin, jotka menivät valloittamaan, että niihin kansoihin, joiden maat vallattiin. Elämme kolonialismin muovaamassa maailmassa.

Ja historia on sotkuista, kuten historiantutkija Janne Lahti huomauttaa.

Jotkut kansat olivat välillä sortotoimien uhreja (kuten suomalaiset, joita kaapattiin orjiksi Venäjälle isovihan aikaan), ja välillä sortivat itse toisia (kuten suomalaiset saamelaisia). Kaikkia näitä vaikutuksia pitää voida tarkastella, ja se auttaa ymmärtämään nykyistä maailmanjärjestystä. Historian ymmärrys myös viitoittaa suuntaa menneisyyden virheiden korjaamiseen. Esimerkiksi Suomen valtio voi kantaa vastuunsa saamelaisiin kohdistamistaan vääryyksistä vain, jos niitä tutkitaan.

Miten saatua uutta tietoa sitten käyttää, riippuu vastaanottajasta.

Kolonialismi on kautta historian ollut mukana suomalaisten arjessa, mutta emme vain huomaa sitä. Suomi on ollut aina mukana kolonialismin suuressa tarinassa. Radio Kolonial syventyy kolonialismin historiaan ja uuteen historiantutkimukseen. Podcastia tekevät yhteistyössä Voima-lehti ja Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys.