Ensin maaliskuussa ja sitten marraskuussa koronaepidemian rajoitustoimien takia keskeytyneen teatterivuoden poliittisesti latautunein teema liittyy sukupuoleen.
Heti vuoden alussa sai Milko Lehdon ohjaamana ensi-iltansa David Mametin elokuvamoguli Harvey Weinsteinistä kirjoittama #metoo-näytelmä Karvas pala. Samassa hengessä Ida Ho -ryhmän Tapaus X kuvasi seksuaalista häirintää Taideyliopistossa ja Sara Giesen ohjaama Män kan inte våldtas muistutti, että Märta Tikkasen vuoden 1975 klassikkoteoksella on muutakin kuin antikvaarista arvoa.
Monimuotoisempaa tämän ajan sukupuolikuvastoa tarjosivat Sanna Hietalan Tätiratsastajat, Niina Hosiasluoman Minä olen Hossu, Delta Venus -ryhmän Betty Show sekä Louna-Tuuli Luukan trans- ja muunsukupuolisuudesta kertova nukke-, esine- ja faabeliteatteriesitys Minun näköiseni dinosaurus. Lisäksi Juhana von Baghin ja Tampereen yliopiston opiskelijoiden Paskateoriassa yhdistettiin Arto Salmisen teoksen luokkasotaspekulaatioita Sofokleen kautta tämän ajan sukupuolisiin identiteettikysymyksiin.
Anne Rautiaisen Kansallisteatteriin ohjaama Kaikki äidistäni nostatti jopa pienimuotoisen kulttuurisodan, kun somessa levisi epäily, että Pedro Almodóvarin elokuvaan pohjautuvassa näytelmässä transnaisen rooliin oli kiinnitetty miesnäyttelijä. Kohu perustui väärinkäsityksiin, ja esitys oli eetokseltaan sukupuolen moninaisuutta puolustava. Silti jupakka osoitti vastaansanomattomasti, miten poliittisesti merkittävä kysymys liittyy toisten esittämisessä ilmentyvään vallankäyttöön.
Juuri tässä teatteri taiteenlajina on politiikan syvimmässä ytimessä.
Toisena teatterivuoden poliittisena pääteemana esiin nousi keskiluokan kriisi, jota ilmensivät ainakin Milja Sarkolan Pääomani, Juhana von Baghin Kjell Westön epookkiromaanin pohjalta ohjaama Rikinkeltainen taivas ja Joakim Grothin sukukronikka Vi är bara människor. Anni ja Hannes Mikkelssonin Kesätyöpaikassa nuoret ylioppilasteatterilaiset purkivat ympäristökriisiin ja omaan prekaariuuteensa samaan aikaan liittyviä ahdistuksiaan.
Syvemmälle yhteiskunnan historialliseen polarisaatioon sukellettiin Lauri Maijalan ja Anneli Kannon Punaorvoissa, kuten myös Helena Kallion Aktivistinäytelmä 3:ssa sekä Mila Nirhamon työläiskirjailija Elvi Sinervosta ja keskitysleirillä kuolleesta Irène Némirovskystä kertoneessa nukketeatteriesityksessä Pilvien paino. Toisaalta samalla kun Davide Giovannan Lehman Brothers kuvasi yhden amerikkalaisen yhtiön kautta koko kapitalismin historiaa, Hanna Kirjavaisen Sontiainen kertoi amerikansuomalaisten siirtolaisten kohtaamasta sorrosta.
Nykyistä kulttuurien kohtaamista kuvasivat Paula Salmisen ja Saana Lavasteen Ilmasilta, Teatteri Siperian tamperelaisessa kauppakeskuksessa yleisölle tarjoama Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen Vähemmän ihminen sekä omassa polkupyörillä liikkuvassa esityksessään tilausteatteriryhmä Delivery Theatre.
Mielenterveyden horjumista käsiteltiin suuressa osassa esityksiä, mutta pääaiheeksi ne nousivat ainakin Juha Kukkosen Suomenlinnan kesäteatteriin ohjaamassa Ellingissä sekä Juha Hurmeen vähemmän yhteiskunnallisessa, mutta sitäkin koskettavammassa Syd Barrett -henkilökuvassa.
Ilmastomuutos ja korona olivat nekin läsnä enemmän epäsuorina kuin suorina viittauksina. Edellisestä poikkeuksia olivat Madhouse Helsingin liepeillä nähty immersiivinen esitystaidekollaasi Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille, Ilmastokirkko-ryhmän virtuaalinen esitystaideteos Room of Organs – Do It Yourself Performance ja Sanna Kekäläisen tanssiteos If I Would Lose My Voice.
Viimeksi mainitussa kuvattiin yhtä lailla vedenpaisumuksen jälkeistä maailmaa ja sitä, miten jälkikoronallisessa ajassa ihmiset yrittävät kohdata toisiaan ilman kosketusta. Lavalla toimimatonta moottorisahaa mukanaan raahanneen miesoletetun hahmon saattoi tulkita myös sukupuolipoliittisena kommenttina.
Lue arviot näistä ja monista muista esityksistä Voiman kulttuuriartikkeleista.
