Ryhmäteatteri joutui Koronan takia vaihtamaan musiikkispektaakkelinsa mielenterveyskuntoutujista kertovaan Ellingiin

Elling-näytelmä kertoo kahden mielisairaalassa tutustuneen aikamiespojan keskinäisestä ystävyydestä ja myöhästyneestä aikuistumisesta. Samalla se on arkikommelluksiin empatialla eläytyvä tarina mielenterveyskuntoutumisesta ja ympäristössä eteen tulevien esteiden ylittämisestä.

Ingvar Ambjørnsenin romaanisarjaan prustuva teos tunnetaan erityisesti vuonna 2001 ensi-iltansa saaneesta norjalaisen Petter Næssin elokuvasta. Elokuvan käsikirjoituksesta vastannut Axel Hellstenius on tehnyt siitä myös näytelmäversion, jota Suomessakin on esitetty paljon – esimerkiksi  viime vuonna Tampereen Teatterissa Samuli Reunasen ohjaamana.

Ryhmäteatterissa tekstiin tartuttiin koronan kyydissä. Tälle kesälle Johanna Freundlichin ohjaamana ison ensemblen musiikkiteatteriesityksenä valmisteltu Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli jouduttiin koronarajoitusten pakottamana siirtämään ensi vuoteen. Tilalle valitussa Ellingissä ydintiimi on saatu tingittyä minimiin: ohjauksesta huolehtii teatterinjohtaja Juha Kukkonen ja näyttämöllä nähdään kolme teatterin omaa näyttelijää.

Koronan takia myös esitysten normaalista 519 paikasta myynnissä on vain parisen sataa.  Samalla paris-, perhe- ja ystäväkunnat voivat ostaa lippunsa 2–6 paikan lohkoina siten, että toisilleen vieraampien osalta turvavälit ovat suurempia.

Aiheensa puolesta esitys on yhä ajankohtainen ja sopii hyvin toissa vuonna Suomenlinnassa esitetyn Yksi lensi yli käenpesän –mielisairaalaklassikon jatkoksi. Tosin siinä missä Ken Keseyn romaani on ensi sijassa metafora 1960-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan ilmapiiristä, Ellingin pohjateksti käsittelee mielenterveyskysymyksiä meille tutummassa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.

Näytelmä alkaa siitä, kun hoitolaitoksesta yhtä aikaa kotiutettavat Elling (Robin Svartström) ja Kjell Barne (Santtu Karvonen) pääsevät muuttamaan Oslon kaupungin tarjoamaan tukiasuntoon.

Kaveruksista Elling on äskettäin edesmenneen äitinsä kanssa 46 vuotta elänyt neurootikko, joka luo eriytyneelle elämälleen sisältöä itseensä ja stalkkaamiinsa naapureihin liittämillä mielikuvitustarinoilla. Hidasälyinen Kjell Barne on puolestaan ensimmäisestä seksisuhteesta haaveileva nelikymppinen, joka haluaa tarrautua Ellingin seksiseikkailufantasioihin – senkin jälkeen kun on ne ovat paljastuneet keksityiksi.

Kimppakämppäläisten ulkopuolisia ihmiskontakteja edustavat moninaiset Minna Suurosen esittämät hahmot: mielisairaanhoitaja Gunn, riuska sosiaalityöntekijä Franzeska, miesten intohimoja herättävä naapurikuppilan tarjoilija sekä oman elämänsä ja raskautensa kanssa hukassa oleva yläkerran naapuri Reidun.

Nopean tuotannon haasteet eivät tunnu vaivaavan enimmäkseen tragikomedian tyylilajissa etenevän näytelmän sujuvuutta. Toisaalta siinä missä Svartsrömin näyttelijäpersoona taipuu hyvin myötätuntoa herätettäväksi Ellingiksi, Karvonen  pääsee revittelemään itselleen sopivalla tavalla helposti innostuvana touhottajana sekä lisäksi minisivuroolissa avantgardistisena queer-runoilijana. Suuronen taas saa työllä ja taidolla puskettua erilaista henkeä kaikkiin muihin näyttämöllä nähtäviin hahmoihin.

Lavastus on teknisesti yksinkertaisempi kuin sen suunnittelusta vastanneen Janne Siltavuoren samalle näyttämölle tekemät huikeat viritelmät esimerkiksi Kesäyön unessa (2016) ja Valheissa ja viettelijöissä (2015).  Se vastaa silti hyvin tarkoitustaan ja kohtausten vaihdot toimivat sujuvasti näyttelijöiden itsensä hoitamilla huonekalujen, rekvisiitan ja asujen (Marita Kuusiniemi) kierrätyksellä.

Ellingin teksti on epäsovinnaista ja siinä uskalletaan pistää piikkiä 90-luvun hyvinvointivaltion jännitteiden  suuntaan. Tosin tietenkään sen hahmottama mielenterveyskuntoutujien näkökulma ei ole niin tuore kuin elokuvan läpilyönnin aikaan. Toisaalta sosialidemokraattisen hegemonian murtumisen ajasta ei meilläkään ole enää jäljellä paljon muuta kuin savuavat rauniot.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Ryhmäteatterin toteutuksessa aikahyppyä voi nähdä myös siinä, että vaikka hahmot on kuvattu sympaattisina selviytyjinä, esityksen kuluessa – etenkin siiryttäessä farssin tyylilajiin – katsojalle saattaa hiipiä kysymys siitä ajaudutaanko tässä nauramaan enemmän erilaisuudesta loihdituille karikatyyreille kuin yhteisille ennakkoluuloille.

Tätä tiettyä ulkokohtaisuuden vaikutelmaa saattaa korostaa  se, että meillä teatterissa on viime vuosina nähty runsaasti kokijuuteen vahvemmin ankkuroituneita mielenhorjumisen kuvauksia. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi Hanna Rydin Aina on joku syy, Juha Hurmeen Hullu, Milja Sarkolan Allt som sägs, Raisa Omaheimon ja Elina Kiikun Häiriö, Amanda ja Olga Palon Kilari,  Eira Mollbergin ja Hanna Kirjavaisen Villahousuhäpeä, Elli Salon ja Riikka Oksasen Aliina sekä Anna Krogeruksen ja Kaisa-Liisa Logrenin juuri Ryhmäteatteriin tekemä 9 hyvää syytä elää.

Koronan aiheuttamassa paikkaustilanteessa olisi kuitenkin aivan kohtuutonta odottaa teatterilta uutta kantaesitystä tai edes tiukemman päivitysmyllyn läpi ajettua sovitusta klassikosta. Ryhmäteatterin Elling on ammattitaidolla ja viihdyttävästi tehtyä laadukasta kesäteatteria merkityksellisestä aiheesta. Jo sillä pääsee pitkälle.

Ingvar Ambjørnsen, Axel Hellstenius & Juha Kukkonen: Elling

Ryhmäteatterin esitykset Suomenlinnan kesäteatterissa jatkuvat 5.9. asti

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen