Fyysisen ja visuaalisen teatterin keinoja hyödyntävässä Lehman-trilogiassa esitetään pikakurssi kapitalismin evoluutiosta ja olemuksesta

Näyttämön laidalla näemme muusikon (Maija Ruuskanen) keltaisessa asussa soittamassa pianoa. Lavan takana on valkokangas, jolle heijastuu kuva hänen koskettimilla ketterästi liikkuvista sormistaan.

Meille kerrotaan, miten toisen polven kapitalisti Philip Lehman (1861–1947) näkee eräänä päivänä Manhattanin kadunkulmassa kääpiön, joka yllyttää ohikulkijoita osallistumaan korttipeliinsä. Timo Torikan esittämä Lehman osoittaa mahtieleisesti, kuinka hän pitkään korttitaituria seurattuaan oppii nostamaan korteista oikean. Joka kerta hänen valitessaan kätensä vahvalla kaarella korttinsa, valkokankaalla pianistin kädet kääntyvät kämmenpuoli ylöspäin kuin kaikki kortit paljastaakseen.

Kohtaus toistetaan monta kertaa. Toiston kautta se nousee yhdestä arjen tilanteesta kuvastamaan laajemmin vallinnan tekemisen vaikeutta, sen vaatimaa itsetuntoa ja sitä, että usein juuri ilmeinen valinta ei ole se paras. Ja lopulta sitäkin, ettei kukaan voi osua aina oikeaan korttiin.

Tämä on Davide Giovanzanan ohjaaman Lehman-trilogian avainkohtaus. Se on sitä sekä teemallisesti että esityksen estetiikan kannalta.

Vaikka esitys on tehty yhteistyössä Espoon kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin kanssa, lopputuloksesta näkee, että sen tuotannosta on vastannut pieni Teatteri Metamorfoosi. Vuonna 2005 Giovanzanan yhdessä Soile ja Laura Mäkelän kanssa perustama teatteriryhmä on esityksissään luonut omanlaistaan fyysistä, tilallista ja visuaalista muotoa.

Stefano Massinin kirjoittama Lehman-trilogia esittelee kolmen ja puolen tunnin aikana vuoden 2008 finanssikriisissä konkurssiin menneen amerikkalaisen Lehman Brothers -sijoitusyhtiön vuodesta 1844 alkaneen historiallisen kaaren. Samalla kun yhtiön synnyn ja siirtymävaiheiden kertomus laajenee koko kapitalismin kehityskuvaksi, sen romahdus näyttäytyy moraaliperustuksistamme nousevana ajatuksena siitä, miten hybriksestä vääjäämättä seuraa rangaistus.

Esityksen teksti on analyyttistä ja oivaltavaa ja sen dialogissa monimutkaisetkin prosessit tiivistyvät draamallisesti yksinkertaiseen muotoon. Vain kolmen näyttelijän (Torikan ohella Jussi Lehtonen ja Juha Sääski) ja yhden muusikon (Ruuskanen) esittämä ja paljon puhetta sisältävä näytelmä kulkee raskaiden tyrskyjensä keskellä ketterästi kuin lainelauta juuri kekseliäiden fyysisten ja visuaalisten kiteytysten varassa.

Esityksen kokonaisuuden ja erityisesti aikakausien vaihtumisen kannalta olennaisessa roolissa ovat Maija Ruuskasen säveltämä musiikki ja luoma äänimaisema.  Niiden ohella tapahtumien puitteet luodaan hyvin yksinkertaisin lavastein, rekvisiitoin ja taustakankaalle tehtävien projisointien avulla. Symbolisesti ladatuista näyttämöelementeistä avainasemassa ovat myyntitiskin vaihtuminen kokouspöytään ja yrityksen logon historiallinen kehitys.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Esityksen rytmiä kannattelevien toisteisten ja tiivistävien eleiden kautta esityksen päähenkilöiden hahmoihin kasvaa karaktääriä ja heidän välisiin suhteisiinsa jännitettä. Toisaalta samalla kun dokumenttiteatteria höystetään avaamalla kohtausten taustoja brechtiläisesti, esityksen epookki ja moraliteetti peilaavat tukevasti juuri nykyaikaa.

Näytelmän tarina lähtee kolmen saksanjuutalaisen maahanmuuttajaveljeksen perustamasta kangas- ja vaatekaupasta. Liikeyritys muuttaa muotoaan, kun se ryhtyy ostamaan raakapuuvillaa orjatyövoimaan nojautuvilta puuvillatiloilta ja myymään sitä New Yorkin kautta edelleen jalostettavaksi.

Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen Lehman Brothers -yhtiö muuttuu jälleenrakennusta julkisella rahoituksella investoivaksi pankiksi. Vielä ennen 1900-lukua se ryhtyy sijoittamaan rautateihin ja myöhemmin muun muassa lentokoneisiin ja viihdeteollisuuteen. Ennen karua loppuaan se päättyy ensi sijassa ostamaan ja myymään rahaa. Satumaisella voitolla ja riskit enimmäkseen ulkoistaen.

Esityksen haasteena voi nähdä juuri ajallisen mittakaavan, joka ei taivu esityksen muotoon aivan kivuttomasti. Vaikka yhtenä kantavana ideana on osoittaa Lehman-yhtiöiden osuus vuoden 2008 finanssikriisissä, vielä puoli tuntia ennen esityksen loppua kärvistellään vuoden 1929 pörssiromahduksessa.

Lehman-yhtiöiden vahva rooli spekulaatiotalouden syntymässä saadaan kyllä lopulta kyytiin, mutta kaikkeen aikaisempaan nähden siihen johtavat siirtymät käydään läpi turhankin vauhdikkaalla pikakelauksella. Samalla viimeisten vaiheiden avainhenkilöt, yhtiön toimitusjohtajat Pete Peterson (valittiin tehtäväänsä 1973) ja Richard Fuld (valittiin tehtäväänsä 1994) jäävät valintojen tekijöinä Lehmanneja hätäisemmin pohjustetuiksi.

Silti juuri paneutunut kuvaus yhtiön sisäiseen näkökulmaan 1920-luvun pörssiromahduksen aikaan on nähtävissä myös 80 vuotta myöhemmin tapahtuneen konkurssin historiallisena peilikuvana. Esitys alleviivaa, miten yhtiössä jo silloin ymmärrettiin, että reaalitalouden ehdoista piittaamaton ahneus vie yrityslaivan ennen pitkää päin jäävuorta. Havainto ei kuitenkaan vaikuttanut tehtäviin ratkaisuihin. Tässä piirtyy kaari siihen, miten sama hybris meidän ajassamme vei yrityksen itsensä ja koko maailman talouden kuilun reunalle ja hetkeksi ylikin.

Liittymäpintaa nykyajan yhteiskuntaan korostetaan myös harkittuihin esityksen kohtiin istutetuilla  videoklipeillä. Niissä esimerkiksi taloustieteilijä Sixten Korkman kertoo pankkitoiminnan positiivista ja negatiivisista vaikutuksista markkinatalouteen.  Teatteriohjaaja Susanna Kuparinen muistuttaa laman äärellä syyllisiä etsittävän yleensä enemmän tavallisten ihmisten valinnoista kuin rakenteista, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson pohtii talousasiantuntijuuden sukupuolittuneisuutta ja tutkija Matti Ylönen kritisoi, miten mediassa talouden käänteistä usein muka puolueettomien asiantuntijoiden rooleissa haastellaan sellaisia finanssimaailman toimijoita, jotka työkseen edustavat ihan muita kuin kansallisia tai vielä yleisempiä etuja.

Koko näytelmän kantavan ajatuksen kiteyttää kuvataiteilija ja teatteriohjaaja Teemu Mäki, joka muistuttaa kapitalismin ideologiaan sisältyvästä kuolemattomuuden lupauksesta.

Varsinaisessa näytelmätekstissä tämä tiivistyy kun yhtiön sisällä tunnistetaan  hetki, jolloin ostaminen irtoa lopullisesti tarpeesta. Kun ostamisesta tulee eksistentiaalisessa mielessä selviytymistä, markkinoiden pyörittäjien on osattava näytellä, että tässä pelissä kaikki voittavat.

Vaikka tietenkään eivät voita.

Samalla kun kapitalismi on muotoaan muuttava kone, joka ajoittaisten romahdustensa jälkeen jatkaa kulkuaan hamaan tappiinsa asti, me ja fyysinen maailma ympärillämme emme ole kuolemattomia.

Ja iskut, joita kapitalismiin kohdistuu, osuvat enimmäkseen syyttömiin sivullisiin.

Stefano Massini & Davide Giovanzana: Lehman-trilogia
Esitykset Tampereen Työväenteatterissa 22.10.–11.12.2020
Esitykset Espoon Kaupunginteatterissa 18.3. –7.4.2012

Osa esityksessä hyödynnetyistä haastatteluvideoista löytyy täältä. 

Robert Lehman (Juha Sääski) eli viimeinen Lehman-yhtiöiden suoraan alenevan polven Lehman on kuollut. Uudeksi toimitusjohtajaksi nouseva Pete Peterson (Timo Torikka) ja  keinottelutalouden soihdunkantajana näyttäytyvä Richard Fuld (Jussi Lehtonen) taistelevat vallanjaosta.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen