Sanna Kekäläisen uusi esitystaideteos kytkee yhteen ilmastomuutoksen ja koronakriisin

Näyttämöllä makaa mies (Andrius Katinas) kädessään rulla oranssia putkiteippiä. Sanna Kekäläisen kertojaääni määrittelee näkymän ihmisyydeksi jossakin erityisessä avaruudessa. Jonkin ajan kuluttua hahmo havahtuu horroksestaan ja alkaa merkitä näyttämölle teipillä kohtia, mihin kertoja sijoittaa puita, niittyjä, peltoja, ihmisasumuksia sekä lopulta sataman ja suuren puutavaratehtaan, jonka kerrotaan antavan leivän suurimmalla osalle tämän pienoismaailman perheistä.

Myöhemmin Kekäläinen ja Katinas vetävät suuren vihreän pressun koko tämän elinpiirin yli kuin myllertävän luonnonkatastrofin. Tyrskyjen laantuessa pressun pinta väreilee jättäen näkyviin yksinäisen ihmishahmon (Janne Marja-aho) muodon kuin se olisi ikuistettu Pompeijin tuhkaan.

Käynnissä on Sanna Kekäläisen If I Would Lose My Voice -teoksen läpimeno Kekäläinen & Company -ryhmän studiolla Helsingin Kaapelitehtaalla. Antroposeenia eli ihmisen maapallolle aiheuttamien peruuttamattomien muutosten aikakautta peilaavan esityksen ensi-illan piti olla Kansallisteatterin Suurelle näyttämöllä toukokuun lopulla.  Koronarajoitusten takia se nähdään siellä vasta elokuun puolessa välissä.

”Kyllähän siitä kauhea säätö tuli, kun epidemia kaatui päälle niin yllättäen. Onneksi ehdimme tehdä ääneen ja valoihin liittyvät ratkaisut paikan päällä ennen tätä viimeistä harjoitusjaksoa. On mielenkiintoista tuoda juuri tällainen aihe Kansallisteatterin historialliselle näyttämölle ja samalla työstää teosta kahden hyvin erilaisen tilan välillä”, kertoo Kekäläinen.

Hänen mukaansa koronakriisi on vaikuttanut dramaattisesti myös teoksen lähestymistapaan ja sisältöön.

”Alunperin suunnitelmassa oli toimia paljon duettona suorassa ihokontaktissa, mutta nyt se ei tuntunut enää mahdolliselta. Ei niinkään siksi, että olisi pelätty tartuntaa, vaan siksi, että se tuntui toimivan jotenkin vastoin tätä tilannetta, jossa meiltä on laajemmin evätty toistemme koskettaminen.”

Kun teoksen alkupuolen Voice-osassa huomio on suuren katastrofin rakentumisessa, sitä seuraavassa My Friend Ed -jaksossa pääpaino onkin juuri ihmisten muuttuneessa kehollisessa identiteetissä. Siinä Kekäläisen ja Katinaksen ihmishahmot lähestyvät toisiaan kiihkeän toisteisesti mutta ilman suoraa kosketusta. Samaan aikaan Marja-ahon ilmentämä hahmo vaeltaa näyttämöllä toimimattoman moottorisahan kanssa jonkinlaisessa autoeroottisuuden tilassa.

”Näissä osioissa kuvataan tapahtuma ennen ja jälkeen katastrofin. Ensin maa liikkuu ja sitten maa on liikkunut. Ensin joku on menettänyt äänensä ja sitten ollaan siellä, missä vain sataa. Koko antroposeenin ajassa ongelma ovat juuri ihmisten tekoset. Se mitä ihmiset tekevät esitystapahtumassa taas on tiivistymiä ja metaforia siitä mitä ihmisten toiminta on ollut ja on”, selittää Kekäläinen.

Hän vertaa koronan kehollisia vaikutuksia myös AIDS:in historiaan.

”HIV tosin koski alkuun vain tiettyä osaa väestössä ja siihen liittyi homoseksuaalien diskriminoinnin ja stigman elementtejä. Nykyään se on edennyt jo vaiheeseen, jossa hyvinvoivat länsimaiset ihmiset voivat suojata itseään sairaudelta ja kuvitella olevansa kuolemattomia. Koronaan puolestaan liittyy se, että nyt pitää varoa muutakin kuin verikontakteja – jopa pelkkää puhetta ja hengittämistä toisten läheisyydessä. Voi todella pohtia minkälaisia kehoja me tulemme olemaan tämän kaiken jälkeen.”

Kekäläinen katsoo, että korona oheisvaikutuksineen on vain yksi ilmentymä kiihtyvästä prosessista, jossa markkinavoimat vaativat, kuinka saataisi enemmän irti ihmisistä ja koko maapallosta.

Mainos (teksti jatkuu alla)

”Pääoman valta ja vaatimus on niin valtava, että sitä on vaikea murtaa.  Kuvaavaa on esimerkiksi puhe siitä, miten talouden pyörät on taas saatava pyörimään. Tämä viestii siitä, että kaiken halutaan palaavan ennalleen sen sijaan, että mietittäisiin, miten murtaa vallalla olevaa ahneuden mentaliteettia”.

Rahan valta on soluttautunut taidekenttäänkin.

”Alaan liittyvä kauhukuvani on, että kriisin myötä tehdään vielä entistä enemmän kepeitä ja koomisia spektaakkeleita. Niiden sijaan kaipaisin itse realiteetit hyväksyvää lähestymistapaa. Siis sellaista että tunnistetaan miten vakava tilanne oikeasti on ja voidaan ajatella, että kyllä me tästä selvitään joo joo, mutta ei vain hymiöillä ja peukuttamisella. Pääoman valtaa pitäisi oikeasti pienentää, ja uskaltaa ajatella, että entäpä jos lentokoneet eivät jatkossa lentäisi niin usein. Ja että taidekentälläkin katsottaisi enemmän sisältöjä kun määrällisiä tuotantovaatimuksia.”

Jo 1980-luvun alkupuolella uransa aloittanut taidetanssin pioneeri tunnetaan etenkin seksuaalipoliittisesta kantaaottavuudestaan. Esimerkiksi viime vuonna ensi-iltaan tullut Vieras-Främling-Stranger  käsitteli oman kehon hallintaan ja ymmärtämiseen liittyvää kokemusta. Tuotannon päälinjasta I Would Lose My Voice eroaa lähinnä siinä, että sen näkökulma etenee yleisestä yksityiseen eikä toiseen suuntaan.

”Nimenomaan. Minulle on aina ollut erityisen tärkeä feministinen valinta lähteä liikkeelle yksityisestä kokemuksesta, mutta juuri tämän teeman kannalta näkökulman muuttaminen tuntui ainoalta mahdollisuudelta. Tässä esityksessä siis maa tulee ensin ja ihminen vasta seuraavana. Teoksen hahmotkaan eivät edusta yksilöitä, vaan tässä kuvataan muutaman ihmisen kautta koko ihmiskuntaa.”

Samalla hän korostaa, että henkilökohtaisuus ei silti ole kadonnut kokonaan. Se tulee mukaan vaalittavan taidekäsityksen ja valittujen toteutusmetodien kautta.

”Minulle taiteen tekemisessä on enemmän kyse yhteisestä tapahtumasta kuin jonkin esittämisestä. Samalla tavalla kuin kirjallisuus ja kuvataide ovat kyseenalaistaneet omat representaationsa, ihan varmasti esitystaide tulee tilanteeseen, jossa koko esittämisen konsepti pitää miettiä uudestaan.”

Kekäläisen mukaan kyse on siitä, miten ihmiset asettuvat toisten katseen kohteeksi.

”Tämä vaatii isoa purkutyötä koska esittäjät ovat yleensä koulutettu esittämään eikä siihen miten esittävä tilanne muuttuu todellisuudeksi. Koen kuitenkin, että juuri tätä kautta voidaan ottaa kantaa esimerkiksi ihmiskuntaparkaan, joka yrittää korjata virheitään. ”

Kekäläinen & Company: If I Would Lose My Voice 

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 16.8. klo 19, toinen esitys 17.8. Yleisökeskustelu Suurella näyttämöllä jälkimmäisen esityksen jälkeen.

Sanna Kekäläisen aiempia haastatteluja Voimassa:  Nykytanssin punkkari (Voima 3/2015) ja Lihaa & verta lavalle (Voima 4/2014) .

Kommentoi Facebookissa

Tuomas Rantanen