Keskiluokalta keskiluokalle

Pääomani

Milja Sarkola & Katariina Numminen

Pääomani on Milja Sarkolan kirjoittama ja yhdessä Katariina Nummisen kanssa ohjaama näytelmä sekä tuore kirja, joissa tekijä pohtii rahan ja hyötyajattelun vaikutusta taloudellisesti pärjäävien ihmisten arkisissa ihmissuhteissa ja taiteen tekemisessä. 

Kuten Sarkolan edellisissä ohjauk­sissa, murhamysteeri Harrietissa (2019)  ja Herman Melvillen masennuskuvauksessa I Would Prefer Not To (2018), kokonaisuus nojaa nyanssoituun näyttelijätyöhön sekä tarkasti hallittuun esitysmuotoon ja rytmiin. Teemaltaan se tulee silti lähemmäs hänen perheen sisäistä dynamiikkaa läpivalaisevia näytelmiään Jotain ­toista (2015) ja Alt som sägs (2016). 

Jo ensimmäinen kohtaus viitoittaa tien. Siinä erilaisten sosiaalisten odotteiden ­äärellä neuroottinen näkökulmahenkilö, ylempää keskiluokkaa edustava suomenruotsalainen Nainen (Eero Ritala), hänen astetta alemmasta luokasta tuleva suomenkielinen miehensä (Tommi Korpela) ja pönöttävän patriarkaalinen isänsä (Lotta Kaihua) neuvottelevat asuntolainasta lipeväkielisen pankkivirkailijan (Laura Rämä) kanssa. 

Enimmäkseen ruotsiksi kulkevan kohtauksen dialogi ajetaan äänitteiltä näyttelijöiden hoitaessa osuutensa viimeisen päälle hiotulla kehonkielellä ja huulisynkalla. Näin asetelma ilmentää, miten pankkilainan hankkimiseen liittyvä ennalta käsikirjoitettu rituaalisuus jo itsessään esineellistää perheen sisäistä dynamiikkaa.

Kohtauksesta saa myös vihjeen siitä, miten esityksissä käyttävillä monilla kielillä näyttää myös olevan luokkastereo­typioita pöyhiviä merkityksiä. 

Kun ensimmäinen näytös on näyttämökuvaa myöten rakennettu erilaisia hierarkioita ilmentäviksi tiloiksi, toinen näytös muuttaa asetelman: näyttämön poikki vedetty pitkä pöytä määrittää sen äärellä istuvien hahmojen suhteet tasavertaisiksi.

Enää ei myöskään piehtaroida perheen sisäisten suhteiden kiemuroissa, vaan päähenkilö viettää kollegiaalista aikaa amerikkalaisessa taiteilijaresidenssissä. Samalla on siirrytty taiteen tekemiseen liittyvän materiaalisen pärjäämisen ja kokemuksien keräämiseen liittyvän hyötyajattelun piiriin.

Siirtymä voi tuntua vieraalta katsojasta, joka ei omassa arjessaan ole joutunut kokemaan taiteilijuuden tuskaa – tai sitä, mitä poliittiselle idealismille saattaa tapahtua. kun siitä tulee ansiotyötä. Molemmat näytökset sitoo yhteen kuitenkin ajatus siitä miten keskiluokan faustisessa sopimuksessa yritetään yhdistää autenttisuuden ihanteita kapitalismin vaatimuksiin.

Kuten esityksen ohjelmalehtisen haastattelussa ohjaajat itsekin pohtivat, näissä keskiluokan identiteettikärvistelyissä tyypillistä onkin juuri piinaava tietoisuus yhtäaikaisista uhrin ja pyövelin rooleista.

Pääomani vahvistaa Sarkolasta kuvaa teatterin tekijänä, joka taitavasti hallitsee herkkien ja torjuttujen asioiden käsittelyn yhtä hyvin siirryttäessä henkilökohtaisista tuntemuksista yleisiin lainalaisuuksiin kuin liikuttaessa kulttuurin yleisestä ilmapiiristä yksityisiin paniikkihäiriöihin. 

Mainos (teksti jatkuu alla)

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 17.3.2020