Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden Paskateoriassa 2000-luvun alun luokka-analyysi kohtaa Sofokleen ja Almodovarin

Päätoimittaja Juurakko (Miko Petteri Jaakkola) on sisäistänyt kaupallisen median toimintatavat ja olemuksen.

Paskateoria

Arto Salminen & Juhana von Bagh

Esitykset Tampereen yliopiston Teatterimontussa 30.10. asti

Näyttämöllä nähdään päätoimittaja Juurakko (Miko Petteri Jaakkola) johtamassa toimituskokousta. Kaikkia eleitään ylikorostavalla Juurakolla on mauton kirkkaan sininen pikkutakki ja vaaleanpunainen muovijakkara köytettynä vyötäisilleen kuin luomassa absurdia vaikutelmaa lehmän utareista.

Seurapiiritoimittaja Lemmetyllä (Anna-Maija Oka) on moninkertainen skuuppi: Miss Suomi on raskaana, isää ei tiedetä ja lapsen nimeksi on tulossa Pierre. Tieto saa toimituksen äijäköörin kuolaamaan. Härskit vitsit lentelevät. Yksi keksii, miten lehden lööpissä voisi lukea: MISS SUOMI SYNNYTTI PIERREN. 

Naisparan verbaalisen esineellistämisen jatkuessa joku ottaa pois pöytäliinan ja sen alta paljastuu akvaario, jossa näemme missin (Inkeri Raittila) naama litsattuna sen etulasiin.

Tämä skandaalimediaa tekstin ja näyttämökuvan keinoin ruotiva kohtaus on Juhana von Baghin Tampereen yliopiston Teatterimonttuun ohjaamasta Paskateoriasta. Näyttelijäopiskelijoiden kanssa toteutettu esitys perustuu Arto Salmisen (1959–2005) vuonna 2001 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan.

Nuorena kuolleen Salmisen kuuden romaanin laajuinen tuotanto käsittää vain runsaat tuhat sivua. Hänen teoksistaan tunnetuin lienee Varasto (1998), josta on tehty myös näytelmä- ja elokuvaversiot.

Kaikenlaista kulttuurielitismiä ja taiteen tekopyhää hienostelua hylkineen Salmisen kirjat ovat yhteiskunnallisen vieraantuneisuuden rujon lihallisia ja poliittisesti ääriepäkorrekteja vuodatuksia. Niiden kyynisyyttä ilmentävien näkökulmahenkilöiden takaa voi aistia paitsi kirjailijan henkilökohtaista ahdistusta, myös vähemmän kyynistä huolta maailman menosta.

Paskateoriassa median todellisuutta vääristelevän irvokkuuden ja yhteiskunnan kiihtyvän kahtiajakautumisen tiedostava toimittaja Antti Suurnäkki (Heli Hyttinen & Minea Lång) saa alamaailman lähteistään salaperäisiä vihjeitä vireillä olevasta aseellisesta kansannoususta.  Samaan aikaan kun Suurnäkki  yrittää turhaan saada havainnoilleen tilaa eskapistiseen viihdekökköön panostavasta lehdestään, hän väistelee tyttöystävänsä Heidin (Raittila) perheen perustamispyrkimyksiä ja viettää hekumallisia hetkiä itähelsinkiläisessä lähiögettossa asuvan Jasminen (Samuel Kujala) kanssa.

Kirjalle ja näytelmälle nimen antaneen teorian analyyttinen tulkinta esitellään kirjassa Suurnäkin vankilassa tapaaman huumediileri Kaarakaisen suulla. Hänen mukaansa kapina on jo käynnissä, mutta siinä eivät hyökkää köyhät rikkaita vastaan vaan päinvastoin.

Tässä sodassa tavoitteena on saada keskiluokka uskomaan että kaikki ongelmat on kontrolliongelmia: ”Työväenluokka on lopetettu tarpeettomana. Nyt ne riistää keskiluokkaa – sunkaltaisiasi.  Ostokykyinen väki hupenee joka päivä. Kohta kapitalistit ei pysty myymään enää mitään, paitsi yrityksiä toisilleen. Kurjuus lisääntyy, rosvot lisääntyy, köyhät velloo kuin meren aallot. Tulee se päivä kun koko paska romahtaa kerralla niskaan”

Von Baghin ja dramaturgi Liila Jokelinin keskeinen sovitusratkaisu on esittää Suurnäkin tiedostavuudessaan ja elämänvalinnoissaan harjoittamaa tasapainolua jakamalla hahmo kahden esityksessä rinnakkain näyttäytyvän näyttelijän kesken. Heidän työjakonsa ei silti suoraan heijasta Suurnäkin persoonan eri puolia, vaan kumpikin saa ilmennettäväkseen sekä toimittajarentun empaattisia että itsekkäitä  puolia.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Esityksen tragikomediallinen luonne kirkastuu jo alussa, kun Suurnäkki nähdään haastattelemassa formulakuski Tony Kaakkoa (Arttu Soilumo) ja hänen lipevää manageriaan Ticoa (Talvikki Eerola). Nämä yrittävät kalastella Kaakon uraa edistävää mediahuomiota ratsastamalla  jopa tämän tyttöystävän sukupuolitaudilla.

Musikaalin keinoin toteutetussa kohtauksessa toimittajan ammattiylpeys ei anna periksi tehdä päätoimittajan mainosrahoituskytkyjen takia vaatimaa myötäsukaista haastattelua öykkärimäisestä iskelmätähti Benjaminista (Oka).

Itse esitettyyn musiikkiin nojaa myös tragikomediallisen kerronnan koskettavuudellaan rikkova kohtaus, jossa Suurnäkki liikuttuu iskelmätähti Rositan (Soilumo) kauniista laulusta niin ettei kykene tuotteistamaan häntä päätoimittajan määräysten mukaan Porno-Rositaksi.

Salmisen itsensä vaaliman antikultturellin tyylilajin kannalta enemmän nieleskeltävää liittyy esityksen antiikin teatterinaamioilla varustettuihin kertojahahmoihin.  Muutenkin mainio käsiohjelma avaa ratkaisun ideaa sattuvasti: Suurnäkin henkilöä voi tulkita Sofokeleen Oidiupuksen näkijähahmona, joka itselleenkin hämmentävällä tavalla ymmärtää ympäröivästä yhteiskunnasta jotain, mitä muut eivät näe.

Naisoletettu näyttelijä side silmillä sinistä taustaa vasten. Silmien kohdalla verta.
Kadulla vastaan tuleva  Sokea (Linnea Leino) tuuppaa toimittajarenttu Suurnäkin valaistumisen tielle mediaähkyäkin kuvaavalla tokaisullaan:  ”Sanoja on niin saatanasti, ettei kertomatonta näe kukaan.”

Ajatusta edelleen jatkaen voinee tulkita, että tämä erityinen sokean näkijyyden lahja koski myös kirjailija Salmista itseään.

Sofokleen näytelmän sukupuoleltaan ambivalentin Teiresiaan kautta löytyy myös silta esityksessä toteutettuun hahmojen queer-henkiseen filtteröintiin. Almodovarilaisen yleisilmeen näyttämölle tuova ratkaisu luo kiinnostavan jännitteen esityksen tekstin ja muodon välille: samalla kun esitys tekstinä sijoittaa tapahtumat aika lailla päivittämättä 2000-luvun alun ympäristöön, selkeiden sukupuoli-identiteettien kyseenalaistaminen näyttämöllistämisen keinona on alleviivaavasti juuri tätä aikaa.

Tällainen valinta epäilemättä auttaa myös alkutekstissä vilisevien makaaberin jyrkästi naisia esineellistävien kohtausten reflektiivisen läpiviennin.

Käsiohjelmassa esillä olevat näyttelijöiden lyhyistä kuvauksista omista ammatillisista kehitysvaiheistaan ilmenee myös, että juuri sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ruumillisuuden ja sosiaalisen minuuden kysymykset ovat monilla erityisen vahvasti työstön kohteena. Silti ihan ensimmäiseksi ei ehkä tulisi mieleen että juuri Arto Salmisen Paskateoria tarjoaa tähän näinkin toimivaa materiaalia.

Korkeakulttuuripakoisen ja poliittisesti rienaavan epäkorektin Arto Salmisen sovittamista Sofokleen Oidipuksen ja almodovarilaisesti virittyneen sukupuolisen moninaisuuden kautta voi katsantokannasta riippuen pitää keinotekoisena tai nerokkaana. Toki se voi olla myös molempia yhtäaikaa.

Niin tai näin, tällä menetelmällä ainakin vältetään kirkkaasti Salmisen sovittamisessa helposti eteen tuleva läpikyynisyyden vaara ja onnistutaan tavoittamaan tekstin näennäisen nihilismin takana piilotteleva aito huoli yhteiskunnan kasvavasta epäoikeudenmukaisuudesta.

Naisnäyttelijä esittää mies-iskelmätähteä viikset kasvoilla ja pitelee mikrofonia kädessään. Päässä merimieshattu.
Iskelmätähti Benjamin (Anna-Maija Oka) on myös alaisiaan surutta kyykyttävä bisnesmies.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen