Sofokleen yli 2400-vuotias Antigone kertoo myös oman aikamme tyranneista ja oikeutetusta vastarinnasta

Sanottakoon heti alkuun, että Helsingin Kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä toteutettu Antigone on kerrassaan erinomaisen onnistunut esitys. Vähättelemättä yhtään esittävän taiteen tuoreempia ja avantgardistisempia oksia ja sivuversoja, on hienoa saada välillä uppoutua teatteritaiteen klassisiin elementteihin: yli aikojen jykevänä säilyneeseen tekstiin, fyysisesti sitoutuneeseen näyttelijätyöhön ja kuorona ilmentyvään yhteisölliseen voimaan.

Sofokleen yli 2400 vuotta sitten kantaesitetyssä tragediassa Oidipuksen tytär Antigone uhmaa kuningas Kreonin nimenomaista käskyä, ja päättää haudata taistelukentälle kuolleen veljensä Polyneikeen. Antigone tietää tekevänsä oikein ja vastustaa siksi tyrannimaista esivaltaa välittämättä teon seurauksista itselleen. Arvovallastaan sokaistunut Kreon haudattaa Antigoneen elävältä ja saa tästä hybriksisestä teosta myös lähipiiriinsä ja kansaansa kohdistuvan jumalallisen rangaistuksen.

Minna Harjuniemen ohjaamassa sovituksessa teatterikorkeakoululaisten 14 hengen ensemblen meininki on niin yhteispeliä ja tasavertaista näyttämöläsnäoloa vahvistavaa, että tuntuu väärältä nostaa arviossa esiin yksittäisiä näyttelijöitä toisten ohi. Kaikki antavat sitoutuneen panoksensa yhteiseen keitokseen ja luovat koko ajan tilaa toisille. Vaikka esityksen dialogi tulvii paatosta ja juonen käänteet ovat syvällisen traagisia, kurinalainen näyttelijätyö ei eksy piiruakaan sokerisen sentimentaalisuuden tai ylieläytymisen puolelle. Silti hahmojen alta tavan takaa pilkahteleee näyttelijöiden tämän ajan aitoja surun, epäuskon, suuttumuksen ja epävarmuuden reaktioita.

Monella tapaa toimiva dramaturginen ratkaisu on tuplata keskeiset roolit tavalla, joka antaa hahmoille yliyksilöllistä painoarvoa ja pitkille puheille rytmistä voimaa. Hahmojen rinnakkaisissa versioissa voi myös seurata näyttelijöiden persoonallisia eroja yhteiseen rooliin heittäytymisessä. Samalla järjestely ilmentää vertauskuvallisesti sitä, kuinka kuka tahansa meistä voi oman elämänsä mittakaavassa päätyä valtaansa väärin käyttävän Kreonin, oikeudenmukaisuuden esitaistelija Antigoneen tai hänen vääryyttä vierestä katsovan sisarensa Ismenen valintojen eteen.

Esityksen laajasta sävellystyöstä, äänisuunnitelusta, musiikin tuotannosta ja esiintyjien harjoittamisesta vastaava Emma Raunio on tehnyt ensemblen kanssa upeaa työtä. Vaikka musiikin soinnissa ollaan kaukana antiikin Kreikasta, sen äärellä tehdyt valinnat vahvistavat ja tiivistävät draamaa. Erityisesti tämä puhkeaa kukkaansa luihin ja ytimiin iskevissä kuoro-osuuksissa. Äärimäisen pelkistettyjen, mutta silti tarkoituksesti valittujen lavasteiden (Katariina Kirjavainen) ja puvustuksen (työryhmä) keskellä valaistussunittelulla (Kari Leppälä) on korostetun tärkeä sijansa.

Pienen näyttämön tarjoama klassinen amfiteatterin muoto antaa tukevan selkänojan esityksen minimalistiselle näyttämökuvalle. Tätä vasten ilkikurista on, että joissakin sisääntuloissa kulkuvälineenä on loistoauto ja joissakin  polkupyörä tai puujalat. Merkityksellisempää yhteyttä tähän aikaan voi nähdä lavalla edestakaisin liikuteltavissa pylväissä, jotka käsiohjelman kansikuvan kautta voi nähdä viittaamassa antiikin agoran ohella Elokapinan punamaalilla värjäämään Eduskuntalon julkisivuun.

Nyt esillä oleva sovitus Antigoneesta osoittaa vastaansanomattomasti senkin, miten vuosituhansien takainen tarina hybriksisen esivallan oikeutetusta uhmaamisesta on nyt trumpien, putinien, netanjahujen ja Iranin mullahien aikakaudella yhä ajankohtainen. Globaalipoliittisen hulluuuden ohella tragedia haastaa myös oman yhteiskuntamme sisäistä moraalista välinpitämättömyyttä ja henkistä lamaannusta

Siksi ei ole ihme, että viime aikoina Antigoneeseen on nojattu muissakin sovituksissa, kuten esimerkiksi Espoon teatterissa vieralleessa MiIo Raun dokumenttiteatteriesityksessä Antigone in the Amazon ja Teatteri Takomossa Pauliina Hulkon ohjaamana nähdyssä esitystaideteoksessa AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumille.  Näistä edellinen liitti oikeutetun vastarinnan brasilialaisten alkuperäiskansojen ja metsänsuojelijoiden tilanteeseen, jälkimmäinen taas allegorisesti esimerkiksi orjuuden aikaan ja nykyhetken karnevalisoituneeseen vallankäyttöön.

Sofokleen Antigone kuolee vääryyteen, mutta  juuri siksi hänen tarinansa on elänyt meidänkin vuosisadallemme asti. Kukin sydämessään voi kysyä, missä on se jumalattoman röyhkeyden piste, jossa itse kokee välttämättömänä ryhtyä aseettomaan vastarintaan yhteisen oikeudentunnon puolesta – ja piittaamatta, siitä kuinka itselle sen seurauksena käy.

Näyttämöllä Olavi Angervo, Abdirahman Bile, Annika Junno, Eeli Jurvelin, Clara Kinnunen, Elisa Mattila, Adela Ogunbor, Venla Pulkkinen, Mawlawi Rahem, Alberto Rama, Pyry Rautiainen, Pyry Räty, Miriam Shange, ja Freddie Sukura.

Juttua korjattu 21.4.: Korjattu valosuunnitteljan nimi Kari Leppäläksi.