A. W. Yrjänä on ihana

Maura kysyy, et miks pitää lähtee keikalle johku vitsin Espooseen. Miks ei Korjaamolle viikkoa myöhemmin.

No se on lapsiviikko yms ja eiks tästä nyt muka tuu sellanen olo niin ku oikeesti menis johonki. Vähä niinku roadtrip, niinku inhoo ja vihaa Espoon keskukses.

Kartat on aina vähän off, ni lähetään asemalta seuraa jotain ukkoja. Niistä näkee, minne ne on matkalla. Se ihmistyyppi on helppo tunnistaa. Ne vähä fiksumman oloset äijät.

Kävellään jonku vitun ison hiekkapuiston läpi, se sora siel on kasattu erikoisiks kummuiks. Natiivien hautausmaa, Maura sanoo.

Ois kyl ihan saatanan hankalaa pyörittää jotain bändihommaa, ei helvetti, hyi helvetti.

En muista, milloin se oli, ku viimeksi näin CMX:n livenä. Ja siis voiko sanoa, että ”näin”, koska sain silmälasit vast joskus parikymppisenä eikä niit senkään jälkeen tullu käytettyä, niin enhän mä varsinaisesti mitään nähnyt. Enkä nää tänäänkään. Kun siis CMX:ää ei enää ole. Silleen preesensissä.

Ois kyl ihan saatanan hankalaa pyörittää jotain bändihommaa, ei helvetti, hyi helvetti. Sit jos on jotain omaa taidehortoilua ja toiset haluis vaan tehdä loputtomasti samaa. Luin sen Hippo Taatilan (<3) Yrjänä-kirjan, eli Alkemistin, ja kylhän siit vähän tällanen kuva välittyi. Sen ei siis pitäny olla mikään musakirja, ja mä olisin kyl lukenu enemmänkin niistä ufohommeleista ja ehkä jopa CeeGee Jungista, vaik joku olikin Hipolle sanonu, et aika jötkäle jo tällasenaan. Mut vaik kreiseily miellyttääkin, niin ehkä pieni selkokielisyys ois jeesannu. Et oisko mitenkään voinu vaik ne lukujen aloitussivujen sitaatit suomentaa. Tai siis et kiitti hei vitusti tästä Parmenides-sitaatista, joka täs on kreikaks. Ai te jatkatte keskustelua siitä sit pitkin lukua? No hei tosi siistiä, mä meen täst opettelee τὸ ἀλφάβητον ja palaan sen jälkeen näiden teidän läppien pariin.

Se keikka on siis väestönsuojassa. Kiva, koska me aina Mauran kaa puhutaankin varautumisesta. Näen siinä sit Ville Hännisen ja sanon sille, et jes, jos nyt alkaa ydinsota, ni meil on lokoisat oltavat tääl bunkkeris. Sit tulee mieleen, et aikooks sekin tehdä keikka-arvion, ni so much for the small talk.

Pitää tietenki ostaa drinkit, ihan vaa siks, että sinne tilaan saa ottaa juomat mukaan. Mähän en käy enää missään, ni siin sit keikan alkuu odotellessa oon silleen, et perseeseenkö mä tän tyhjän RedBullin tungen. Et ei kai sitä nyt voi vaan lattialle pudottaa? Paan sen käsilaukkuun.

Se on aika pieni sali. Maura kysyy, mis mä haluun seistä ja sanon, et ei ihan eturivissä. Ni se on sit toka rivi. Mietin, et jännittääks Yrjänää. Ku tavallaan se on lavalla yksin. Vaik sil onkin se bändi siin ja onneks on, ku en mä oikein jaksa sellasta, et mies ja kitara ja sit kerrotaan kaskuja. Se on vähän sellasta standuppia, mut ilman vitsejä. Paan puhelimen äänettömälle. Et niin ku ehkä tahdo en olla antamas nyt kellekään ruutuaikaa.

Jes, jos nyt alkaa ydinsota, ni meil on lokoisat oltavat tääl bunkkeris.

Siin kirjas mua kosketti erityisesti pohdinta siit, et mitä tapahtuu, kun artisti tulee tiettyyn ikään. Tai siis keski-ikään. Ja sehän onkin sit sellanen aioni, joka kestää hyvin kauan. Et miten handlaa sen väliajan, ku ei viel oo viisas vanhus, mut kuitenki nuorison näkökulmasta ikäloppu. Vanhat fanit on sit puolestaan silleen soita ”Matti”, se on hauska ku siin on rumia sanoja kuten syöpä. Ja kun niille tarjoilee jotain uutta, ni ne ilmottaa, et itse asiassa koko sun 2000-luvun tuotanto on paskaa. Ei kirjailijoille sanota koskaan tolleen, niin miks muusikoille sit? Sikskö, et musiikki koskettaa meidän aivojen primitiivisimpiä osia? Tulee nyt liskoaivoista tää palaute, ni ei pysty olee kaunopuheinen sori. Vai luullaaks me, et se musiikki on meidän, koska kaikki meidän elämän tärkeet asiat on tapahtunu sen soidessa. Ja sit oikeesti ollaanki loukkaantuneita siitä, ku meiän elämässä ei enää tapahdu mitään tärkeetä eikä kiinnostavaa. Niin onhan se kyllä varmaan A.W. Yrjänän syy.

Ja siis sitä mä mietin, et miks taiteilijan pitää jatkaa teosten tekemistä niinku ad nauseam. Eihän se taiteilijuus oo pelkästään teosten tekemistä. Se on päivällä ja yöllä ja aina. Ei siis sillä, et aattelisin, et Yrjänän ei kantsis enää mitään yrittää. Se on yhden soololevyn tehnyt ja vissiin toinen tulossa ja oon ihan varma, et ne biisit on briljantteja. Luultavasti viidentoista vuoden päästä mä jo kuuntelen niitä itkien ja oon silleen tää niin kertoo mun elämästä. Jotenkin kuuntelen niit CMX:nki levyjä vastaavalla viiveellä. Nyt oon sitä mieltä, et Talvikuningas on ihan mahtava, vaik joskus olin silleen, et okei tässä tulee raja vastaan. Siin on jotain sellast törkeetä ironian puutetta. Love it. Tyypit taistelee jossain vitun avaruudessa ikuisen rauhan puolesta. Ja se biisi, mis se herää pimeän keskeltä eikä tiiä, kuka on ja vaatii lisätietoja, niin we have all been there. Jos on ikuiset aiheet, ni mihin ne vanhenee. Ja tätä mä just meinaan, et jos on tehny jotain tollasta, niin miten kukaan voi vaatia lisää. Vaik varmaan se on ihan se taiteilija itse, jolle mikään ei riitä.

Onkohan se muuten muusikoiden mielestä kamalaa ku yleisö laulaa mukana?

Maura sanoo, et me seistään kajareiden alla ja ääni menee näin eikä NOIN, mikä onkin loogista, mut tän seurauksena me ei tulla saamaan lyriikoista mitään selkoa. Mä vastaan, et ihan sama, mä osaan ne ulkoa kumminkin. Täytyy myöntää, et sit ku tulee eka biisi siit vuoden 2024 soololevyltä, ni tosiaan: ei erota sanoi! Mut mä osaan ne lyriikat sit vuonna -40.

Onkohan se muuten muusikoiden mielestä kamalaa ku yleisö laulaa mukana? Tuleeks siit sellanen olo, et ei vittu noi pitää mua jonain karaokelaitteen korvikkeena. Ku mä oon nyt oikeesti nähny vaivaakin ja sovittanu nää sata vuotta vanhat biisit ihan uusiks – sitä asiaa en muuten sit ihan hirveesti osaakaan kommentoida. Ehkä ”Baikonuris” oli jotain ja ”Ruoste” ainakin oli saanut vähän erilaisempaa höystettä. Mut mulle se juttu on aina ollut niin vahvasti Akin laulu, et ei ne soittimet silleen. Mähän siis joskus äänitin Dinosaurus Stereophonicuksen kasetille silleen, että katkasin ne biisit kun alkoi se progejyystö. Tällast tää naisyleisö on. Ne haluu vaan sitä seksiä.

Niin mitä mä nyt voin sit sanoo A.W. Yrjänästä? No se on ihana. Sillai super maaginen esiintyjä. Tai esiintyykö se varsinaisesti vai pitääkö messua? Siin on iso ero. ”Sivu Paholaisen päiväkirjasta” -biisin aikana se näytti ihan Anton LaVeylta, heh. Sit se soitteli sitä bassoaan, aika monenlaista ääntä lähtee siitäkin soittimesta.

Ku nykyään melkeen mikään ei oo ironiaa.

Tähän lajityyppiin kuuluu muistelmat, ni mä muistelen CMX:n vuoden 1997 Ilosaaren keikkaa, jossa olin 14-vuotiaana anorektikkona miljoonan muun ihmisen kaa. Meno oli holtitonta, sellanen levoton lihameri, jossa kaikki vetää röökiä. Sit mä kaaduin. Aattelin, et tää oli täsä ny. Nyt mä kuolen ja se on ihan ookoo. Sit joku nosti pystyyn! En tiiä, katuiko myöhemmin.

Ihan ei ollu sellasta tällä keikalla. Turvavälit pidettiin. Ja kun se yks ukko siin vieres sai sen tarpeeks muinaisen biisinsä, ni jengi teki kohteliaasti heilumistilaa. Sen jälkeen hän palas ihmettelemään puhelintaan. Yleisö piti ääntä kyllä, mut ei mitään hirveetä mölinää. Joku jossain vaihees huusi, et AAMUTÄHTI YSISEISKA. Mä naurahdin silleen tosi kimeellä ja ärsyttävällä äänellä vahingossa. Olikohan se oikeesti niin hönö? Ku nykyään melkeen mikään ei oo ironiaa. Mut ei silleen hyvällä tavalla niinku Talvikuninkaassa.

Must tuntuu, et pitäis sanoo niist soittajist jotain, mut se varmaan vaikuttais vähän päälleliimatulta ton Dinosaurus-maininnan jälkeen. Hyvin soittivat. Silleen ilmeikkäästi. Maurakin sanoi, et pätevää oli, ja se on sentään äänisuunnittelija ni se tietää nää hommat. Se oli muuten myös sitä mieltä, et Yrjänä ois voinu sanoa lavalla muutaki ku et virittäminen on kiusallista.

Hyvän keikan jälkeen on aina sellanen eksyny välitilafiilis, et mitä nyt. No todellakaan ei ainakaan jonottamista, Maura sano ja istu siihen lavan reunalle. Mä olin vähä hätää kärsimäs, et meit luullaan joksku stalkkereiks. Sen mielest oisin kans voinu venaa sen verran, et pääsen esim kiittää keikasta, mut mun mielest pitää antaa ihmisten olla rauhassa. Onneks päästiin siit sit lähtemään ennen ku oli liian myöhästä ja otettiin U-juna to Helsinkiin. Juteltiin siit, kui vitun siistii ois alkaa sellaseks, et ei vaan välitä yhtään, mitä jengi sust ajattelee.