Lukuaika: 4 minuuttia

Perustulo voisi purkaa hoivan valtasuhteita, sanoo esseisti Katri Kiukas

Elämä ei olisi mahdollista ilman hoivaa, mutta yksilöllistä menestystä painottava kapitalistinen yhteiskunta asettaa sen toissijaiseksi. Opetuksen ja journalismin aloilla työskentelevä Katri Kiukas purkaa esseekirjassaan Kohtu on kaunein sana: esseitä hoivasta, kumouksesta ja elämästä äitinä (Kulttuurivihkot 2021) hoivaamista rajoittavia epätasa-arvoisia rakenteita. Samalla hän pohtii, mitä aikuiset voisivat oppia lapsilta ja millainen olisi yhteiskunta, joka olisi järjestetty hoivan syklien mukaan.

”Hoiva on välttämättömintä työtä ja elämän uusintamista, jota ilman talous ei pyöri eikä elämä jatku”, Kiukas toteaa. ”Hoivaa ei tulisi nähdä taakkana vaan asiana, joka tuo ihmisiä yhteen, synnyttää yhteisöjä ja luo kestäviä yhteyksiä elollisten olentojen välille.”

Julkisessa keskustelussa hoivan merkitystä kyllä korostetaan, mutta käytännössä se on alisteista palkkatyöyhteiskunnan tarpeille. Hoivatyötä tehdään kotona ja työpaikoilla usein kuormittavissa olosuhteissa. Seurauksena on uupuneita työntekijöitä, vanhempia ja omaishoitajia. Kiukas kysyykin, ”millä oikeudella työnantaja saa imeä parhaat mehuni, kun lapsilleni jäävät vain kuivat kuoret?”

”Puhe siitä, kuinka meidän tulisi arvostaa hoivaa enemmän ja nähdä sen merkitys, jää usein korulauseiden tasolle”, hän toteaa. ”Elämme talousjärjestelmässä, joka hyötyy kodeissa ja muualla tehdystä ilmaisesta hoivatyöstä sekä siitä, että hoiva pysyy näkymättömissä, halpana tai ilmaisena. Kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan rakenteet kannustavat ihmisiä hoivaamisen sijaan kilpailemaan ja tekevät samalla elämän hoivaajille ja hoivattaville vaikeaksi.”

”Elämme talousjärjestelmässä, joka hyötyy kodeissa ja muualla tehdystä ilmaisesta hoivatyöstä sekä siitä, että hoiva pysyy näkymättömissä, halpana tai ilmaisena.”

Hoiva luo yhteyden, yhteys merkityksen

Kiukas oli perustamassa vuonna 2020 Radikaalia hoivaa -kollektiivia, joka nostaaa esiin hoivan merkitystä kapitalismikriittisessä kehyksessä.

”Kollektiivi sai alkunsa keskusteluista, joita olimme käyneet ystävien kesken”, hän kertoo. ”Olimme turhautuneita siihen, etteivät hoivaa koskevat kysymykset olleet riittävästi esillä suomalaisessa feminismissä ja liikkeissä. Halusimme nostaa hoivan keskiöön ja kritisoida käsitystä, jonka mukaan se on vain tasa-arvon este.”

Kiukas kirjoittaa esseissään synnyttämisestä, imettämisestä ja äitiydestä, jotka ovat avanneet hänelle uuden näkökulman hoivaan. Hän kokee nykyään, että tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat syntyvät yhteyksistä muihin ihmisiin, vaikka nämä yhteydet voivatkin olla ajoittain työläitä ja raskaita.

”Yhteiskuntamme vaatii yhä voimakkaammin, että ihmisten tulisi kilpailla yksilöinä työmarkkinoilla toisiaan vastaan. Yksilötasolla päätös keskittyä itsensä sijaan muihin ihmisiin tai tehdä jotain, mikä ei suoranaisesti hyödytä omaa menestymistä, on radikaali teko. Hoivan radikaalius on siinä, että se asettaa toisista välittämisen uusliberaalin pärjäämisen ja mukana roikkumisen edelle.”

Haavoittuvuuden ja ruumiillisuuden äärellä

Hoivan avaaminen suljetuista yksiköistä – ydinperhe, yksinhuoltaja, palkkatyö – laajempiin yhteyksiin ei Kiukkaan mukaan ainoastaan vähentäisi hoivan kuormittavuutta vaan se myös auttaisi hoivan voimauttavien piirteiden levittäytymistä aiempaa useampiin kokemuksiin ja suhteisiin. Samaa huomiota on tähdentänyt hiljattain myös brittiläinen The Care Collective kirjoittaessaan ”hoivan promiskuiteetista” eli hoivan piirin laajentamisesta.

”Yhä useammat ihmiset eivät halua omia lapsia, ja luulen, että osa heistä haluaisi myös hoivata”, Kiukas sanoo. ”Hoiva voi auttaa myös ymmärtämään paremmin ihmisen haavoittuvuutta, tarvitsevuutta ja riippuvuutta. Nämä eivät ole negatiivisia piirteitä vaan välttämättömiä feministisiä näkökulmia.”

mainos

Kiukas korostaa hoivaamisen kokemuksen ruumiillisuutta ja eläimellisyyttä. Kirjassaan hän yhdistää synnyttämisen pyhyyden kokemukseen, jossa ruumiin ja mielen hierarkiat ja rajat sekoittuvat. Hän koki synnyttäessään olevansa yhteydessä kaikkiin nisäkkäisiin ja kaikkeen elävään. Vanhemmuus tai muu intensiivinen hoivasuhde voi hänen mukaansa opettaa monia asioita, joita muuten ei ole mahdollista oppia. Tämä ei silti edellytä paluuta rajoittaviin käsityksiin, jotka esittävät, että naisten velvoitteena on synnyttää ja hoitaa lapsia ja elää elämäänsä muille.

”Kaikki kehot eivät synnytä tai imetä, mutta hoivaamisessa on silti paljon jaettua. Esimerkiksi isillä ja miehillä olisi paljon löydettävää äidin ja vauvan symbioottisista kokemuksista.”

Sukupuoli ei ole vain performatiivinen

Kiukas kertoo kasvaneensa sukupuolentutkimusta opiskellessaan butlerilaiseen käsitykseen, jossa korostetaan sukupuolen performatiivisuutta ja kulttuurista rakentumista. Tultuaan äidiksi hänellä alkoi kuitenkin olla kokemuksia, joita performatiivisuus ei tuntunut selittävän lainkaan.

”Tekstieni taustalla väikkyy kysymys siitä, mikä on biologian rooli sukupuolen rakentumisessa”, hän toteaa. ”En koe sukupuolta puhtaasti performatiivisena, koska se ei istu kokemuksiini. Toisaalta sukupuolta ei voi palauttaa biologiaankaan. Kaipaisin myös Suomeen enemmän keskustelua aiheesta ilman, että se olisi transfobista tai että sitä kautta pyrittäisiin rajaamaan ihmisiä ulos.”

Jos lasten tarpeet otettaisiin tosissaan

Kiukas toivoisi keskusteluun hoivan ambivalenssista enemmän vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Hoivaaminen voi antaa paljon, mutta se voi olla myös uuvuttavaa ja yksinäistä. Taustalla on usein eristäviä ja eriarvoistavia rakenteita.

”Vauvan hoitaminen kahdeksan tuntia putkeen tai yksinhuoltajana eläminen voi olla raskasta”, hän toteaa. ”Tunteet ovat koko ajan pinnassa, lapsi on koko ajan iholla, eikä aikaa ole muuhun. Tasapainon löytäminen olisi helpompaa, jos hoivaa jaettaisiin yhteisöllisemmin.”

Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€. Jokainen tilaus tukee moniäänisen journalismin tuottamista jatkossakin.

Kiukas hahmotteleekin kirjansa viimeisessä esseessä hoivan utopiaa, jossa yhteisöllisyys ja ekologisuus auttaisivat luomaan tasapainoisempaa elämää. Tekstin kirjoittaminen tuntui kuitenkin ongelmalliselta, joten hän päätti esittää utopiansa lapsen näkökulmasta ja sadun kaltaisena.

”Esikoisen kohdalla tuskailin paljon tilanteissa, joissa pitäisi ehtiä päiväkotiin ja sitten kiirehtiä töihin. Lapselle lumikasoihin kiipeäminen oli kuitenkin tärkein asia, ja mietin, miksi yhteiskuntamme kannalta töihin ehtimiseni on aina ensisijainen asia ja lumikasat toissijaisia. Millaista radikaalia potentiaalia sisältyisi siihen, että lapset ja heidän tarpeensa otettaisiin tosissaan?”

Asennemuutos ei riitä, rakenteet ratkaisevat

Kiukas kokee, että aikuisilla olisi paljon opittavaa lasten leikkisyydestä, seikkailunhalusta ja kepeydestä. Kontrollista ja aikatauluista luopuminen voisi olla vapauttava kokemus. Muutos asennoitumisessa ei kuitenkaan riitä, vaan myös rakenteiden on muututtava.

”Palkkatyö on monille ihmisille pakottava rakenne. Perustulo toisi konkreettista valinnanvaraa ja mahdollistaisi omanlaisten ratkaisujen luomisen. Utopian rakentaminen on kollektiivinen projekti. Tärkeintä olisi, että palkkatyön pyhyys ja ensisijaisuus murtuisi. Se jättäisi enemmän tilaa elämälle, jossa läheisten hoivaaminen ja omat projektit yhdistyisivät luontevammin.”

Kommentoi Facebookissa
  • 15.10.2021
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Pinja Nikki