Häiriköiden koronavuosi 2020

Vuosi 2020 toi Häiriköillekin pitkän lomautuksen ja perui monet opetuskeikat. Toisaalta ehdin järjestämään vuoden aikana viisi näyttelyä, joista kolme rakentui Häiriköiden oman tuotannon varaan ja kahdessa näyttelyssä toimin kuraattorina sekä taiteilijana.

Mutta edetkäämme kronologisesti.

Korona ei ehtinyt vielä tähän vastamainokseen, mutta tämä puute kyllä korjattiin laaja-alaisesti tulevina kuukausina.

Tämän viheliäisen pandemian riivaama vuosi alkoi enteellisesti helmikuussa ilmestyneellä Voi terve -vastamainoksella, joka käsitteli uskomushoitoja ja terveysjournalismia. Uskomushoidot ja lääketieteen vastainen (normaalin kriittisyyden tuolle puolelle sukeltava) hulluus eivät tietenkään ole uusia asioita, mutta 5G-mastoista ohjattavien rokotemikrosirujen ympärillä on käyty tänä vuonna erityisen paljon keskustelua. Terveysjournalismista ja aiheeseen liittyvästä huuhaasta tietokirjaa kirjoittava Juha Matias Lehtonen avasi aihetta meille:

”Liioiteltujen otsikoiden ikävänä sivutuotteenaan lukijan huomio kiinnittyy asioihin, joilla ei ole oikeasti terveyden kannalta arvoa. Pidän tätä vampirismina. Koska mediat tulvivat terveystietoa, ja ihminen ei voi venyä kaikkeen, jokainen vääristelty tiedonmurunen on lisähaaste elämänhallinnalle. Käytännössä mediayritykset varastavat lukijoilta terveyttä ja muuntavat sen rahaksi.”

Jussi TwoSevenin R-O-A-R-sarjan teoksiin lisätyt tekstit viittaavat pääasiassa meidän luontosuhteeseemme. New Rules Please -teksti sopii kyllä hyvin myös pohdintoihin katutaiteen, yhteiskunnan ja taideinstituutioiden muuttunutta suhdetta.

Myöskin helmikuussa kävin avaamassa Jussi Twosevenin näyttelyn Kimmo Pyykkö -museossa ja puheestani pidettiin sen verran, että sitä pyydettiin myös näyttelykatalogiin, joka ilmestyikin sitten hieman myöhemmin. Itseäni kiinnosti tässä näyttelyssä erityisesti se, mitä annettavaa katutaiteella on museoinstituutioille ja mitä seurauksia tällä kiinnostuksella saattaa olla.

”Mutta mikä katutaiteessa kiinnostaa taidemaailmaa ja museoita? Uskoisin, että yksi kiinnostava osa sitä on tietty raakuus, alkuvoimaisuus ja silottelemattomuus. Onnistuessaan taiteilija voi siirtää osan näistä myös museoon. Tässä kuitenkin piilee myös vaara.

Samalla kun siis nautimme jättiläismäisistä muraaleista ja katutaiteesta ponnistavista näyttelyistä, kannattaa jättää tilaa myös sille kulttuurille, josta teokset ponnistavat ja ammentavat. Se on tärkeää, sillä muuten on olemassa vaara siitä, että syleilemme koko kulttuurin hengiltä.”

Tämä pohdiskelu toimikin alkusysäyksenä loppuvuodesta käynnistyneelle Graffiti – vastakulttuurista museoiden suosikiksi -artikkelisarjalle. Siitäkin lisää tuonnempana.

Helmikuussa ehdin myös haastattella Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulmania siitä, kuinka pahasti ristiriitainen suhteemme muun lajisiin eläimiin on. Innoituksena haastettelulle toimi museossa järjestetty Riiko Sakkisen Taxonomy of Anthropomorphic Animals –näyttely, joka yhdisti taiteilijan piirrustuksissa seikkailevat popkulttuurista ja mainoksista tutut antropomorfiset eläimet ja museon dioramat, joissa samoja lajeja edustavat eläimet esitettiin ”luonnollisina”. Schulmanin mukaan absurdilla tavalla rinnastetut teokset ja täytetyt eläimet kertovat suhteestamme eläimiin.

”Ne varmaan kertovat kahta tarinaa. Jos haluaa nähdä teokset myönteisessä valossa, ne kertovat eläinten olevan meille tärkeitä ja että niistä voi tehdä rakastettavia karikatyyrejä. Riikon tapa pakata nämä eläimet tuo kuitenkin esiin myös negatiivisemman, pervertoituneemman puolen.”

Tämäkin haastattelu poiki monia jatkoideoita, joista mahdollisesti pääsemme nauttimaan vuonna 2021.

Helmikuussa aukesivat ensimmäiset näyttelymme Mikkelin taidemuseossa. VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttelyyn kuratoin katsauksen saamelaiseen nykytaiteeseen ja aktivismiin. Häiriköt-päämajamuseo-näyttely puolestaan rakentui vastamainoksien ja niihin liittyvien teosten ympärille.

Viestinnässään energiayhtiö Fortum korostaa ympäristöedelläkävijyyttään ja panostuksia uusiutuvaan energiaan. Samalla yhtiö on hankkinut enemmistöosuuden energiayhtiö Uniperista, joka valmistautuu avaamaan uuden hiilivoimalan Saksaan vuonna 2020. Epäsuhta viestinnän ja toteuman välillä on väkevä ja tämä on pistetty merkille melko laajalti – Fortum on löytänyt itsensä eurooppalaisen ympäristöliikkeen hampaista. Koska Fortum on valtionyhtiö, roiskuu osa palautteesta myös – ihan oikein – Suomen valtiolle.

Maaliskuussa joukko taiteilija- ja journalistiopiskelijoita hankki kukin itselleen valtionyhtiö Fortumin osakkeen, joka takaa pääsyn yhtiökokoukseen. Yhtiökokouksessa oli tarkoitus kiinnittää performatiivisen taiteen keinoin kiinnittää huomio yhtiön toimintaan liittyviin epäkohtiin. Tämä hanke jäi monien muiden hankkeiden tavoin myös Suomen yli pyyhkäiseen koronapandemian jalkoihin ja lopulta yhtiökokous toteutettiin etänä. Idea on kuitenkin edelleen hyvä ja odotan jatkoa jahka yhteiskunta jälleen aukeaa.

”Osakkeenomistajana, taiteilijana ja Suomen kansalaisena tuleva yhtiökokous on suorin väylä vaikuttaa valtionyhtiön toimintaan. Kokouksessa tullaan päättämään, sitoutuuko Fortum Pariisin ilmastosopimukseen vai ei. Käytämme puheenvuoromme omalla tyylillämme, mutta samalla se on asianmukaista yhtiökokoukseen osallistumista. Jokainen meistä on aidosti ja vakavasti kiinnostunut yhtiön asioista. Toivomme että se, mitä me tunnemme ja kysymme, vaikuttaa Fortumin tekemiin päätöksiin”, Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelija Heli Hyttinen totesi.

Oheinen vastamainos osallistui keskusteluun Fortumin viherpesusta.

Nykyaikainen ruuantuotantokoneisto on viritetty tuottamaan tehokkaasti lihaa ja maitoa. Näiden molempien tuottaminen on tosin ekologisesti ja taloudellisesti tarkasteltuna tehoton ja resursseja turhaan kuluttava tapa tuottaa ravintoa. Näiden ongelmien ohella prosessi perustuu myös siihen, että tuotantoeläimet saatetaan raskaiksi kerta toisensa jälkeen ja että vastasyntyneet riistetään äideiltään.

Maaliskuussa oli myös selvää, että koronan juuret löytyvät siitä, mitä syömme ja kuinka sen tuotamme. Ongelma ei tyhjene yhteen kiinalaiseen toriin, koska olemme myös määrätietoisesti rakentaneet kasvualustoja ja linkoja menneille ja tuleville pandemioille – nuo kasvualustat tunnetaan myös eläinteihtaina.

”Halvan lihan hintaa ei makseta pelkästään veroista tilitettävinä maataloustukiaisina lihantuotannolle. Sitä hintaa maksetaan myös nyt, kun koko ihmiskunta pistetään seis ja samoin sitä maksetaan silloin kun ihmisiä kuolee antibioottien menetettyä tehonsa. Näitä laskuja ei ikinä koskaan kuitata kaupan kassalla.

Maataloutta tietenkin tarvitaan ja sitä on ehdottoman hyvä olla myös Suomessa. Meidän tulisi kuitenkin miettiä, että olisiko sittenkin järkevämpää tukea sellaista tuotantoa, joka ei olisi aivan suoraviivaisen haitallista planeetalle.”

Koronan tuomat matkustusrajoitukset olivat vetää mattoa alta huhtikuulle kaavailulta Anna Turkin yllättää -vastamainokselta, mutta tämäpä olikin turha huoli. Tuskin oli rajoja saatu kiinni, kun Turkin ulkoministeriö otti yhteyttä Suomeen ja toivotti turistit pikaisesti tervetulleeksi. Turkkia mainostetaan sopivan eksoottisena ja mukavana kohteena perheille sekä rentoa rantalomaa kaipaaville.

Kuluttajille tulee helposti kiusaus olla miettimättä kulutuspäätöksiin liittyviä laajempia kysymyksiä. Onko esimerkiksi hyväksyttävää lomailla sellaisessa maassa, joka polkee ihmisoikeuksia? Turismi on ollut pitkään Turkin valtiolle merkittävä tulonlähde ja niillä tuloilla on osaltaan taas rahoitettu loputonta sotaa kurdeja vastaan.
Mikä on Turkin-lomia varaavien turistien vastuu tässä prosessissa?

”Turkki tunnetaan paitsi hyökkäyssodasta ja järjestelmällisistä ihmisoikeusrikoksista, myös lomakohteena. Maa onkin ollut vuosien ajan yksi suomalaisten suosituimmista matkakohteista. Vuonna 2015 yli 213 000 suomalaista vieraili maassa.. ..Monien matkailuun liittyvien yritysten omistukset linkittyvät eri tavoin maan hallintoon. Valtion 49 prosenttisesti omistaman Turkish Airlinesin hallituksen puheenjohtaja Mehmet İlker Aycıtoimi jo 1990-luvulla tuolloin Istanbulin pormestarina työskennelleen presidentti Erdoğanin poliittisena neuvonantajana. Hänet nostettiin lentoyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi vuonna 2015 kun yhtiön johtopaikat täytettiin valtaa pitävän AK-puolueen tukijoilla.”

Koronan tuoma tarve eristäytymiselle kannusti monet myös tilaamaan ruuan kotiin. Tämän ruuan toimitti kotiovelle usein ruokalähetti, jolla ei ollut mahdollisuutta tehdä ylitöitä ja näin toisten turvallisuus oli suoraan pois toisten turvallisuudesta.

Korona vaikutti myös ihan viimeisiin metreihin ruuan matkassa kuluttajien lautasille. Samalla, kun ihmiset eristäytyivät koteihinsa, rehkivät ruokalähetit hyvin heikolla työturvalla. Käsittelimme myös tätä aihetta vastamainoksen avulla.
”Vaikka talouskriisi osuukin yhtälailla alustataloutta hyödyntäviin kuin perinteisiinkin yrityksiin niin säästöihin tähtäävät toimenpiteet eroavat merkittävästi toisistaan. Perinteisemmät yritykset ovat joutuneet turvautumaan massalomautuksiin toimintansa turvaamiseksi mutta vastaavaa ei ole vaadittu alustatalouden piirissä operoivilta yrityksiltä. Lomauttaa ei tarvita kun työtä tekevät eivät ole työsuhteessa.”

”Alustatalous on sen verran uusi tapa teettää työtä ettei yhteiskunnan rakenteita ole saatu vielä synkronoitua sen toimintalogiikkaan. Tavallisesti työntekijän palkasta maksetaan sivukuluja joihin luetaan esimerkiksi työeläke-, sairaus- ja työttömyysvakuutusmaksut. Vaikka alustataloudessa työskentelevä henkilö vaikuttaakin ulkopuolisesti tavalliselta työntekijältä pukeutuessaan yrityksen logoilla varustettuihin työvaatteisiin niin heidät lasketaan kuitenkin niin kutsutuksi kevytyrittäjiksi. Kevytyrittäjille on räätälöity omia laskutuspalveluja joilla hoidetaan ’yrityksen’ kirjanpito ja verotus ilman, että joutuu perustamaan esimerkiksi toiminimeä.

Kevytyrittäjä ei ole samalla tavalla automaattisesti oikeutettu työttömyys- tai sairauskorvauksiin kuin palkkatyössä oleva.”

Toukokuu toi muassaan näyttelyiden valmistelun ohella myös pyöräilyä. Suunnittelin Helsingin polkupyöräilijät -järjestölle katutaideteemaisen pyöräsuunnistuksen, joka kierteli Itä-Helsingistä kantakaupungin kautta Vantaalle. Mahtui mukaan myös bonusrastit Espoosta ja Keravalta.

Kesäkuussa Suomen ilmavoimat luopuivat kaikessa hiljaisuudessa hakarististä. Tutkijat Elisa Aaltola ja Salla Tuomivaara puolestaan pohtivat tuotantoeläinten äitiyttä.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen?”

Suomen ahtain maitohylly ja Suomen pienin synnytysosasto -vastamainokset toimivat temaattisina jatko-osina edellisvuonna ilmestyneelle Suomen suurin häkkikanala -vastamainokselle.

Heinäkuussa Keravalla auennut Taiteen kotitalo muodostui koronakesän yleisömagneetiksi, jonne ihmiset jonottivat tuntikausia. Vuosia seuraamamme Purkutaide-hanke sai vihdoin kauan ansaitsemaansa huomiota myös valtakunnallisessa mediassa. Tuosta taiteella täytetystä, purkutuomion saaneesta projektista taisi myös muodostua spontaanisti Keravan historian menestynein pr-kampanja. Tälle kaupungin maineen kasvattamiselle antaa oman omituisen mausteensa se, että monet paikallispoliitikot olivat vastustaneen hanketta vimmaisesti. Sittemmin ääni kellossa on muuttunut, mutta tähänkin palaamme ensi vuonna.

Tältä se näytti lähinnä joka päivä. Ja hyvä niin. KUVA: Joni Nordström

Lähes sadan taiteilijamme joukkoon mahtui tosiaan monenlaista vipeltäjää. Joukkoon mahtuu sen verran elämää suurempia persoonia, että egojen, työskentelytapojen ja kommunikaatiomallien sovittaminen yhteen vaati oman työnsä”, Purkutaiteen primus motor, Jouni Väänänen kertoi avajaisten alla.

Kesällä (sekä syksyllä ja joulun pyhinä) vietin myös aikaa Porvoossa Eläinsuojelukeskus Saparomäessä. Ruokin eläimiä, eristin navetan viemäröintejä ja rakensin portaita. Mitä milloinkin oli tarpeen. Kokemuksistaan eläintiloilla kirjan kirjoittanut Eveliina Lunqvist on tehnyt vuosia töitä Saparomäen mahdollistamiseksi ja on ollut ilo osallistua tähän myös omalla pienellä panoksella. Avun antamisen ohella nämä vierailut Sapiksessa ovat tarjonneet myös mahdollisuuksia pohtia omaa suhdetta muun lajisiin eläimiin.

Dis is how we roll. Tildan kanssa kävelyllä.
Ja oikeasti tätä ei oikein voi kutsua kävelyksi. Tilda ja Hilma mutustelivat mitä halusivat ja minä sitten ajoittain vähän yritin ohjailla toivottuun suuntaan.

”Läheinen yhdessäolo näiden entisten tuotantoeläinten kanssa Saparomäessä synnytti kuitenkin yhden merkittävän huomion. Nimittäin sen, kuinka selvästi tunnistan eroja ja persoonallisuuksia näissä tyypeissä. Se, että he ovat yksilöitä korostui ja tämä huomio on monella tavalla järisyttävä. Vaikka olen teoriassa tiedostanut, että myös tuotanoteläimet ovat yksilöitä, on tämän havainnon tekeminen itse väkevä kokemus. Usein tuotantoeläimet esitellään meille joukkona tai jopa massana. Ja vaikka tuon massan huonosta kohtelusta on helppo tuohtua on kuitenkin dramaattista itse huomata, kuinka vaikkapa pihalla jaloitteleva kanaporukka koostuu selvästi omilla tavoillaan käyttäytyvistä yksilöistä.”

Elokuussa Tampereella aukesi Spektaakkeliakatemia. Kyseessä oli taidenäyttely, jonka tarkoituksena oli oikeasti toimia opetustilana, mutta koronarajoitukset torpedoivat suunnitelmat lähiopetuksesta. Konsepti oli kuitenkin ihan solidi ja onneksi pääsimme myöhemmin myös opettamaan medialukutaitoa vastamainosten ympäröiminä.

”Miksi Spektaakkeliakatemiaa tarvitaan? 2000-luvun muuttuvassa mediaympäristössä ja yhteiskunnassa viestinnän keinot ja muodot ovat muuttuneet dramaattisesti. Tarvitsemme kaikki ymmärrystä tästä muutoksesta ja pyrimme vastaamaan tähän tarpeeseen omalta osaltamme.”

Onneksi saimme kuitenkin auki virtuaalisen Spektaakkeliakatemian, joka on tehty myös opetustarpeita silmällä pitäen. Kesällä Elokapina puolestaan piti nälkälakkoa Eduskuntatalon edustalla ja nälkälakkolaiset kirjoittivat päivittäistä blogia kokemuksistaan sekä ajatuksistaan Häiriköille.

Kolonialismilla viitataan useimmiten 1400-luvulta 1900-luvulle jatkuneeseen siirtomaiden aikaan. Tuona aikana eurooppalaiset muun muassa tyhjensivät Afrikan mannerta rikkauksista. Vaikka Euroopan valtiot luopuivat 1900-luvulla muodollisesti siirtomaistaan, ei tämän rikkauden lähde kuitenkaan ole ehtynyt. Nykyään materiaalivirtoja tosin hallinnoivat useimmiten länsimaista johdetut yhtiöt. Myös Kiina on tullut apajille.
Afrikan tähti on Kari Mannerlan suunnittelema, vuonna 1951 ilmestynyt lautapeli ja klassikko. Siinä pelaajat pääsevät huomaamattaan osallistumaan juuri tuohon rikkauksien rohmuamiseen, ja sen arvokkaimman aarteen löydyttyä poistumaan mantereelta vieden vauraudet mukanaan. Myös Suomi on saanut osansa näistä rikkauksista ja edullisista raaka-aineista. Hyvinvointimme ei rakennu vain oman ahkeruutemme ja sisumme varaan.
Suomi ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen ulkomailta tulevista raaka-aineista. Lappi on pitkään ollut raaka-ainevarasto, josta on tarvittaessa haettu hyvinvointia ja rikkauksia, ja samalla jätetty paikallisille tuhottu ympäristö.
Lapin hippu on kuvitteellinen peli, joka siirtää Afrikan tähden asetelman Suomen Lappiin. Tällä kertaa voittaja on se, joka ensimmäisenä löytää Lapin hipun ja kuljettaa sen Jäämeren radan kautta Kirkkoniemen satamaan.
Lapin hippu -installaatiota pääsee kokeilemaan Rájágeassin  |  Rajanveto -näyttelyssä Helsingin Galleria Sinnessä 6.9. saakka. Gallerialla järjestetään 1.9. keskustelutilaisuus, johon osallistuu myös Ei kaivoksia Suomen Käsivarteen -adressin käynnistänyt Minna Näkkäläjärvi.
Lapin hippu -työryhmä: Häiriköt-päämaja & Suohpanterror, Ninni Kairisalo, Antti Kukkonen, Johanna Marsch ja Jari Tamminen

Elokuussa avasin kuratoimani Rájágeassin ı Rajanveto-näyttely Galleria Sinnessä, Helsingissä. Toimme saamelaisten kohtaamat ongelmat tänne etelään, jossa heidän äänensä harvoin kuuluu, mutta jossa tehdään saamelaisten elämiin vaikuttavat isot päätökset.

”Tämä kaikki lähti hädästä”, Minna Näkkäläjärvi sanoo. Hän kampanjoi kaivoshanketta vastaan Käsivarren Lapissa, missä se uhkaa parhaillaan hänen porolaitumiaan, ja sen myötä elämäntapaa ja kulttuuria. Hätä ei kuitenkaan rajoitu yhteen valtaukseen tai yhteen kaivokseen. Lappi näyttäytyy monille resurssipankkina, josta voi aina tarvittaessa käydä tekemässä nostoja. Kullan kiilto on vetänyt etsijöitä puoleensa jo 1800-luvulta alkaen, ja usein metsäkin on nähty vihreänä kultana. Vesivoimaa on tehty patoamalla jokia ja luomalla valtavia tekojärviä. Tällä kaikella on kuitenkin hintansa.

Vuoden kääntyessä syksyksi pohdimme UPS – BioGone -vastamainoksessa suomalaisten erityiseksi kehuttua luontosuhdetta ja sitä, miten tämä suhde näkyy puupelloilla, joita myös metsiksi kutsutaan.

Kun suomalaista kehoitetaan ajattelemaan metsää, niin monien mieleen tulee epäilemättä kuva sadunomaisesta ikimetsästä. Harmillisesti tämä kuva ei kuitenkaan kuvaa suomalaista metsää erityisen hyvin. BioGone-vastamainoksessa näkyvä kuva poltetusta avohakkuusta puolestaan on yllättävän normaali näky. Kuva palaneesta avohakkuusta on otettu Etelä-Suomessa sen jälkeen, kun metsäyhtiö UPM on käynyt paikalla.

”Suomessa suhdettametsään määrittävät hyvin paljon metsäteollisuuden tarpeet. Puheet vihreän kullan maasta eivät ole tuulesta tempaistuja. Taustalla vaikuttaa perusajatus, että metsä on lähtökohtaisesti metsäteollisuuden raaka-ainetta, ja että metsäpankista voi tehdä käytännössä rajattomasti nostoja.

Parhaillaan Suomeen on suunnitteilla useita jättimäisiä biotaloustehtaita. Käytännössä kyse on edelleen sellun keittämisestä, eikä Suomen metsien kasvu millään riitä kaikkien suunniteltujen tehtaiden tarpeisiin.

Metsän määrätietoinen hyödyntäminen Suomessa ei kuitenkaan ole uutta. Sen historia ulottuu vuosisatojen taakse. Kaskeamista on harjoitettu laajoilla alueilla kauan, ja tervanpolton vaikutukset metsiin 1600-1800-luvuilla olivat valtavia. Sittemmin tahti on kiihtynyt ja tekniikka kehittynyt.”

Marraskuussa julkistimme ruotsinkielisten vastamainostemme gallerian. Näitä toisella kotimaisella tehtyjä vastamainoksia on julkaistu vuoden 2020 alusta NyTid-lehdessä teoksiin liittyvien artikkelien kera.

Samaan syssyyn ruotsinkielisen kuvagallerian julkistamisen kanssa saimme avattua myös Spektaakkeliakatemia-näyttelyn Itäkeskuksen kulttuuritalo Stoassa. Stoassa nähtiin paljon samaa kuin kesällä oli Tampereellakin nähty, mutta yhdessä suhteessa Stoan näyttely teki jotain tyystin uutta: Näyttelyssä oli teoksia monella eri kielellä. Yhteistyössä muun muassa Make Some Noise -porukan kanssa käänsimme vastamainoksia seuraaville kielille: somali, pohjoissaami, venäjä, arabia, kurdi, englanti, ruotsi, farsi, turkki ja ranska.

Tältäkin se voi näyttää.

Ajatuksena oli puhutella mahdollisimman montaa näyttelyn kävijää heidän omalla kielellä. Samalla tarkoituksena oli muistuttaa kaikkia näyttelyn kävijöitä siitä, että riippumatta kieli- ja kulttuuritaustoistamme olemme markkinoiden vinkkelistä katsottuna kaikki samassa veneessä. Ja vaikka kaikki eivät tietenkään kaikkia tekstejä ymmärtäneet, uskallan väittää, että vastamainosten muotokieli oli tuttua kaikille ja yleisö ymmärsi viittaukset. Mainosten kieli on hyvinkin mahdollisesti ensimmäinen aito lingua franca –maailman kieli – ja tämän näkyväksi tekeminen oli tietenkin hienoa.

Stoassa ehdimme myös järjestämään lähiopetusta ennen kuin koronarajoitukset iskivät jälleen päälle. Opetimme sadoille yläkoulu- ja lukioikäisille nuorille medialukutaitoja ja pohdimme yhdessä työpajoissa sitä, mitä mainokset sanovat ja jättävät sanomatta, ja ennen kaikkea miksi. Näyttelyn aikana varmistui myös rahoitus ensi vuonna toteutettavalle Spoektaakkeliakatemia-kiertueelle, mutta siitäkin lisää tuonnempana.

Kauneus on katsojan silmässä. Toiset eivät näistä tykkää, mutta toiset tykkäävät. Ja joitain ne haittaavat, toisia ei.
”Estetiikka ja tyyli on todella tärkeää. Se, kuinka kirjaimet on yhdistetty ja pienet nyanssit”, Respo toteaa.

Marraskuussa käynnistyi pitkään valmistelemani Graffiti – vastakulttuurista museoiden suosikiksi -artikkelisarja. Sarjan avanneessa artikkelissa käsittelin itseoikeutetusti graffitin kivijalan muodostavaa tägäystä. Haastateltaviksi löytyivät pitkän linjan tekijät: Arrow ja Respo.

”Yhteiskunta on sellainen, että siihen pitää tehdä pieniä säröjä jotta se antaa itsestään enemmän”, Arrow toteaa. ”Helsinki on ihan ultra clean kaupunki, ja 99 prosenttia luvattomista maalauksista buffataan. On hyvin tilaa maalata kissoja sähkökoppeihin, mutta kaikki muu minimoidaan.”

Arrow on sitä mieltä, että liian puhtaassa ja kliinisessä kaupungissa ei ole tilaa myöskään muulle marginaalille. Tässä tapauksessa isot muraalit ja luvalliset graffitiseinät eivät tee sitä samaa, mitä luvattomat graffitit.” 

Sarjan toisessa osassa käsiteltiin graffitia politiikon ja virkamiehen vinkkelistä tarkasteltuna, kun ääneen pääsivät Paavo Arhinmäki ja Antti Salminen. Sarja jatkuu myös vuonna 2021.

Onko lähiruoka illuusio? Meille myydään lähiruokana lihaa, mutta käytännössä lihoiksi pistetylle eläimelle on syötetty usein tuontirehua ja monet muutkin tuotantopanokset ovat tuontitavaraa.

Joulukuussa vuoden viimeiseksi vastamainokseksi valikoitui teos, joka käsittelee ruokajärjestelmämme haavoittuvuutta ja hulluutta. Valtaosa Suomen pelloista menee karjan ruuan kasvattamiseen ja lisää rehua rahdataan tuotantoeläimille maailman ääristä. Samalla kun lihan kasvattaminen talloo eläinten oikeuksia, tuottaa järjettömät määrät kasvihuonekaasuja ja altistaa meidän jatkuvasti koronan kaltaisille pandemioille on se myös hyvin herkkää häiriöille. Vaikka kotimaisessa keskustelussa usein vedotaan ruokaturvaan, niin tänä vuonna olemme nähdeet kotimaisen tuotannon haavoittuvuuden. Tämä nähtiin myös silloin, kun ukrainalaiset ja thaimaalaiset marjanpoimijat eivät pääseet maahan.

Ruokajärjestelmä kaipaa akuutisti muutosta ja muutosta ei ole luvassa ennen kun me olemme yhteiskuntana ymmärtäneet ja hyväksyneet tuon tarpeen. Haastettelin BIOS-tutkimusyksikön tutkijaa, Ville Lähdettä aiheesta.

”Kuinka kotimaista kotletti on, jos liha- ja siipikarjalle sekä kaloille syötetystä valkuaispitoisesta rehusta vain noin 15 prosenttia on kotimaista? Esimerkiksi 95 prosenttia Suomeen tuotavasta soijasta menee rehuksi. Muuttuuko brasilialainen soija lähiruuaksi, kun se kierrätetään tuotantoeläimen ruuansulatuselimistön kautta?

’No eipä tietysti. Suomessahan kulutetun ruoan osalta omavaraisuusaste on korkea, mutta olemme massiivisesti riippuvaisia kansainvälisistä markkinoista rehun, lannoitteiden, maatalouskemikaalien ja energian kaltaisten tuotantopanoksien sekä vierastyövoiman suhteen’, Lähde selventää.”

Avatar