Ruokajärjestelmä muutoksen edessä

Kun marjanpoimijat Ukrainasta ja Thaimaasta eivät päässeet kesällä 2020 koronapandemian vuoksi maahan totuttuun tapaan, Suomessa heräsi huoli marjasadon jäämisestä poimimatta. Kotimainen tuotanto ei ollutkaan niin sinivalkoista kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Vaikka marjat ovat kotimaan kamaran hedelmiä, tuotanto on riippuvainen ulkomaisesta kausityöstä.

”Kansainvälinen kauppa, joka on historiallisesti tasannut paikallisia häiriöitä, on kehittyessään myös tuottanut systeemistä epävakautta. Yhä tiiviimmin verkottunut ja nopeisiin toimituksiin perustuva järjestelmä on lähtökohtaisesti häiriöalttiimpi. Tilannetta pahentaa, että ruoantuotanto on sitoutunut runsaaseen energian ja luonnonvarojen käyttöön. Nyt ekologiset rajat ovat tulleet vastaan”, toteaa monitieteellisen BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde.

Kansainvälinen ruokajärjestelmä on kokonaisuus, jonka muodostavat ruuan tuottaminen, jalostaminen, kuljettaminen ja kuluttaminen. Järjestelmä on altis häiriöille, eikä häiriöiden syihin osata tarttua.

Ruuantuotannon häiriöiden edessä Suomessakin on toivottu turvaa lähiruuasta.

”’Lähiruoka’ on vähän epämääräinen käsite. Tarkoitetaanko sillä pohjoismaista, suomalaista, maakuntalaista, mitä? Ja minkä vuoksi lähiruokaa korostetaan: ympäristösyistä, työllisyyssyistä, vaihtotaseen kannalta, huoltovarmuussyistä?”, Lähde avaa vyyhtiä ja huomauttaa, että näiden eri näkökulmien edut ja haitat asettuvat eri tavoin.

Onko lähiruoka illuusio? Meille myydään lähiruokana lihaa, mutta käytännössä lihoiksi pistetylle eläimelle on syötetty usein tuontirehua ja monet muutkin tuotantopanokset ovat tuontitavaraa.

Globaalien tuotanto- ja raaka-aineketjujen maailmassa paikallisuus voi olla näennäistä, vaikka sitä suuresti arvostetaankin. Hyvää Suomesta -merkki on vuodesta toiseen yksi Suomen arvostetuimmista merkeistä. Sen luvataan tarkoittavan, että esimerkiksi merkillä varustettu liha on aina sataprosenttisesti suomalaista. Mutta kuinka kotimaista kotletti on, jos liha- ja siipikarjalle sekä kaloille syötetystä valkuaispitoisesta rehusta vain noin 15 prosenttia on kotimaista?

Esimerkiksi 95 prosenttia Suomeen tuotavasta soijasta menee rehuksi. Muuttuuko brasilialainen soija lähiruuaksi, kun se kierrätetään tuotantoeläimen ruuansulatuselimistön kautta?

”No eipä tietysti. Suomessahan kulutetun ruoan osalta omavaraisuusaste on korkea, mutta olemme massiivisesti riippuvaisia kansainvälisistä markkinoista rehun, lannoitteiden, maatalouskemikaalien ja energian kaltaisten tuotantopanoksien sekä vierastyövoiman suhteen”, Lähde selventää.

Vauraat maat ovat ulkoistaneet tuotantoaan ja luonnonvarojen kulutusta muualle maailmaan, mikä luo erilaisia riippuvuussuhteita. Lähde muistuttaa, että nopeista itsenäisistä muutoksista seuraa usein ongelmia toisaalla.

”Muutettaessa ruokajärjestelmän verkoston rakennetta pitäisi luoda kauppa- ja kehityspolitiikkaa, joka turvaa hyvän elämän edellytyksiä muuallakin.”

Tässä Suomi ei Lähteen mukaan ole kantanut vastuutaan toivotulla tavalla.

”Tuoreet Euroopan unionin maatalouspolitiikan uudistamista käsittelevät CAP-neuvottelut ovat jälleen merkki siitä, että Suomi valtiona ei toimi kovin vastuullisesti. Yhteisen kestävämmän ja kansainvälisesti solidaarisemman suunnan sijaan Suomessa keskitytään yhä liikaa omien saavutettujen etujen varjelemiseen.”

Keväällä 2020 marjatiloja uhkasi työvoimapula, kuin ukrainalaiset marjanpoimijat eivät päässeen maahan koronarajoitusten takia. Meitä kaikkia uhkasi ruokapula koska sato jää korjaamatta. Ratkaisuksi ongelmaan ehdotettiin varusmiehiä pelloille ja/tai vaihtoehtoisesti lomautettujen pakkotyöhön määräämistä. Pian perässä tuli #kausitöitä-mainoskampanja, joka huokui 30-lukulaista (kansallis)romantiikkaa tavalla, joka ei ehkä kuitenkaan vaikuttanut uskottavalta.
Kun alan työpaikat laitettiin hakuun, työhakemuksia tulvikin ovista ja ikkunoista. Tämä johti erilaisiin ongelmiin, kun palkkataso osoittautui alhaiseksi ja työolosuhteet hirveiksi.
Omavaraisuuden koetaan usein tarkoittavat ruokaturvaa. Mutta onko turva aitoa, jos marjat uhkaavat jäädä metsiin ja pelloille ilman ulkomaista halpatyövoimaa?
Kuvassa alkuperäisen mainoksen tekstiä on korjattu himpun verran.

Koronapandemia ei ollut ensimmäinen globaalin ruokajärjestelmän kriisi 2000-luvulla.

”Joskus kriisin taustalla on tuotantohäiriö, mutta kriisi voi syntyä myös esimerkiksi konfliktin, hyödykespekulaation tai aggressiivisen kauppapolitiikan tuotteena”, Lähde kertoo.

Käytännössä kriisit ovat usein lukuisten tekijöiden yhteistulos.

”Kun maailman ruokajärjestelmät ovat nivoutuneet yhä tiukemmaksi globaaliksi verkostoksi, paikalliset häiriöt leviävät yhä helpommin ympäri maailman.”

Lähde jakaa kriisit kahteen kategoriaan: nopeisiin väliaikaisiin ja hitaisiin pysyviin. Kriisien muodot pitää tunnistaa ja erottaa toisistaan.

”Vuosiakin kestävänä pandemia on lopulta ohimenevä häiriö, joka syntyy ennen kaikkea liikenne- ja kuljetuskatkoksista sekä muista torjuntatoimien vaikutuksista. Tällaisiin kriiseihin tarvitaan varmuusvarastoja, varajärjestelmiä ja erilaisia poikkeustilajärjestelyitä, jotta työvoimaa ja mahdollisuuksia hankkia ruokaa saadaan sinne, missä niille on tarve.”

Näiden ohimenevien häiriöiden kohtaamisessa aidon omavaraisuusasteen lisääminen voisi auttaa. Mitä tiukemmin olemme riippuvaisia pitkistä tuotantoketjuista, sitä haavoittuvampia olemme.

”Useat yhtaikaisesti etenevät ympäristöongelmat sen sijaan muodostavat hitaan, kertautuvan kriisin, joka vaatii poikkeustoimien sijaan koko globaalin ruokajärjestelmän muutosta. Yhtäältä haitallisia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää, toisaalta tuotantoa pitää muuttaa sopeutuvammaksi muuttuviin oloihin.”

Usein kriisit ruokkivat toisiaan, mikä tekee niihin valmistautumisesta vaikeaa. Esimerkiksi hitaasti rakentunut ympäristökriisi lisää nopeiden kriisien todennäköisyyttä.

Suomalaista karjaa ruokkiva soija tulee usein massiivisilta ja yksipuolisilta viljelmiltä. Niiden alta raivataan esimerkiksi Amazonin sademetsää, mikä ruokkii ilmastokriisiä. Soijaa toki päätyy myös ihmisten lautasille, mutta kuluttajille myytävää soijaa kehutaan vastuullisesti tuotetuksi. Se vastuuttomasti tuotettu menee sitten karjalle.

Rehun tarpeen vähentäminen vähentäisi myös viljelypinta-alan tarvetta, sillä rehuna syötetystä ravinnosta vain pieni osa muuttuu lihaksi. Näin pienempi määrä samaa soijaa ruokkisi isomman osan väestöstä. Samalla poistuisi tarve raivata tilaa uusille viljelmille esimerkiksi juuri Amazonia hävittämällä.

Yksipuoliset viljelykasvien ja tuotantoeläinten monokulttuurit ovat myös alttiita erilaisille sairauksille, jotka voivat johtaa jopa kokonaisen tuotantolajikkeen katoamiseen. Näin kävi esimerkiksi 1950-luvulla banaanimarkkinoita hallinneelle Gros Michel -lajikkeelle, jonka panamantauti tuhosi. Sittemmin tilalle löydettyä Cavendish-lajiketta joita maailman markettien banaanit ovat uhkaa tällä hetkellä saman taudin uusi muoto. Emme ole osanneet ottaa opiksi kohtaamistamme vastoinkäymisistä.

Viimeisen puolen vuosisadan aikana selkärankaisten villieläinten määrä on romahtanut keskimäärin 60 prosentilla. Erityisesti villieläinten elintilaa kaventaa kasvavan lihan tuotannon tarpeet.

Jos ilmastokriisi ja sen seuraukset ovat esimerkkejä hitaasta kriisistä, korona puolestaan on malliesimerkki nopeasta kriisistä. Molempien taustalla on mekanismeja, joihin ruuantuotanto vaikuttaa.

Maatalous on yksi merkittävimmistä globaaleista päästölähteistä ja vaikuttaa paljon myös ilmastokriisin torjuntaan. Villieläinten elintilan kaventuminen kasvavan viljelypinta-alan tieltä ja suunnattoman sekä yksipuolisen tuotantoeläinpopulaation tunkeminen ahtaisiin tuotantolaitoksiin puolestaan lisäävät merkittävästi koronan kaltaisten pandemioiden synnyn riskiä. Zoonoosit eli eläimistä ihmisiin siirtyvät taudit pääsevät tarttumaan ympäristöissä, joissa ihmiset ovat muiden eläinten kanssa tiiviisti tekemisissä ahtaissa oloissa.

Poliitikot ja tuottajajärjestöt ovat kuitenkin olleet melko haluttomia tarttumaan ongelmiin. Ville Lähteen mukaan suomalainen ruokakeskustelu on pahasti jumissa.

”Tuottajapuolella ollaan siilipuolustuksessa, mikä on ymmärrettävää, koska alkutuottajien asema on kovin heikko. Puolustautuessa kuitenkin kaikki nähdään uhkana ja tullaan pitäytyneeksi perityssä tilanteessa, joka heikentää olosuhteita entisestään.”

Kyse ei kuitenkaan ole yksin tuottajapuolen luomasta ongelmasta.

”Ympäristöpuolella taas on harmillisen paljon sellaista yksiulotteista ajattelua, jossa unelmoidaan maaseudun korvaamisesta korkeateknologisilla ympäristöillä. Tässä ovat mittakaavat totaalisen hakusessa. BIOS-tutkimusyksikkö ja moni muu taho on yrittänyt avata keskustelua viime vuosina, sillä ekologisessa siirtymässä yhteiskunnallinen reiluus on välttämätön edellytys muutosten hyväksyttävyydelle ja kestävyydelle.”

Kaikkien muutospaineiden keskellä kannattaa pitää mielessä, että ruokaa tarvitaan jatkossakin. Nyt on aika keskustella siitä, mitä ja miten tuotettua ruokaa syömme tulevaisuudessa.

Lisää aiheesta BIOS-tutkimusyksikön poikkitieteellisessä Ekologinen jälleenrakennus -oppaassa.

Jari Tamminen