Töissä tilalla – eli aktivistin hommissa

Aktivisimia on monenlaista – itse päädyin hoitamaan lampaita, kanoja ja emakkoa. Aktivistin hatun ohella olen päätynyt sovittamaan päähäni myös taiteilijan lakkia.

Häiriköt-päämaja sijaitsee taiteen, aktivismin, journalismin ja akateemisen tutkimuksen leikkauspisteessä. Välillä painotus vie enemmän yhteen suuntaa ja toisinaan toiseen.

Tarkkoja rajoja näiden välille on kuitenkin toisinaan vaikea vetää ja turhan tarkka rajojen kyttääminen olisi jopa tarpeetonta. Silti läpinäkyvyys on keskeinen osa tätä sekoitusta ja on hyvä itsekin aina tiedostaa oma suhteensa siihen, mitä kulloinkin on tekemässä.

En ole ihan varma, mikä roolini oli, kun päädyin hoitamaan eläimiä Eläinten turvakoti Saparomäkeen. Roolista riippumatta ainakin oma käsitykseni kanoista, lampaista ja sioista muuttui.

Dis is how we roll. Tildan kanssa kävelyllä.
Ja oikeasti tätä ei oikein voi kutsua kävelyksi. Tilda ja Hilma mutustelivat mitä halusivat ja minä sitten ajoittain vähän yritin ohjailla toivottuun suuntaan.

Saparomäki on Porvoossa sijaitseva maatilan kaltainen paikka, jossa entiset tuotantoeläimet voivat viettää loppuelämänsä turvallisesti. Eveliina Lundqvist on tehnyt vuosia työtä Saparomäen perustamiseksi ja valmiiksi saattamiseksi. Lundqvist muistetaan myös siitä, että hän teki työharjoittelun eläintiloilla ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. 

Lundqvistin ohella Saparomäen rakentamiseen ovat osallistuneet lukemattomat vapaaehtoiset muun muassa kunnostamalla vanhoja rakennuksia ja rakentamalla uusia. Apua Saparomäki on saanut myös lahjoittajilta sekä yrityksiltä jotka ovat lainanneet kalustoaan tai tukeneet toimintaa muuten.

Saparomäki ei suinkaan ole ensimmäinen lajissaan ja muutkin ovat tehneet avauksia joiden puitteissa on muun muassa mahdollista tutkia ihmisten ja muiden eläinten välistä yhteiseloa uudessa valossa.

Putket ja minä. Kun navetan viemäriputket kaipasivat eristystä ei auttanut muuta kuin eristää.

Itse olen päätynyt Porvoossa moukaroimaan aitatolppia maahan, eristämään viemäreitä ja hoitamaan eläimiä. Motivaation tekemiselle olen itse löytänyt siitä, että mielestäni Saparomäki on tukemisen arvoinen hanke.

Hanke on myös mitä suurimmissa määrin aktivismia, mutta en ole ihan varma, tekeekö nämä talkoohommat minusta vielä aktivistia.

Epäilemättä monien mielestä ja monella tavoin tämä osallistuminen kuitenkin täyttää aktivismin määritelmän. Oma taustani on kuitenkin journalismissa, enkä välttämättä koe itseäni aktivistiksi vaikka olenkin aktivismin piirissä tapahtumia seurannut vuosien ajan läheltä ja melko tarkasti. Luonnollisesti tämä läheinen suhde aktivismiin on johtanut ajoittain siihen, että olen eri tavoin osallistunut myös hankkeisiin ja tapahtumiin, jotka ovat hyvinkin aktivistisia.

Toisaalta olen tarkastellut Saparomäkeä myös ammatillisesti toimittajana sekä yleisesti aiheesta kiinnostuneena.

Eläinoikeudet – samoin kuin ympäristönsuojelu – ovat näyttäytyneet minulle tärkeinä, mutta samalla hieman etääntyneinä kysymyksinä. Eivät suinkaan vähemmän merkityksellisinä, mutta en ole koskaan kaivannut hirveän syvää henkilökohtaista kosketusta eläimiin tai luontoon jotta voisin tunnustaa niiden arvon itsessään ja puolustaa sitä. Uskon että luonto ja muun lajiset eläimet pärjäävät vallan mainiosti – jopa paremmin – ilman, että minä koskaan osallistun henkilökohtaisesti niiden olemiseen.

Toisin kuin monet kuvittelevat, siat eivät suinkaan ole sottaisia tyyppejä. Lumme on tarkka siitä, että veski on erillään kylpypaikasta ja että nuo ovat puolestaan erillaan ruokapaikasta. Hänen heinään kaivamaa pesää katsoessa mieleen palautuvat kauhukuvat sikaloista, joissa siat on asetettu riveihin ja suljettu häkkeihin.
Eveliina Lundqvist kysyi seuraavaa:
”Olisitko arvannut kovalla betonilattialla nukkuessasi, että joskus nukut vielä pehmeällä olkipatjalla? Olisitko arvannut ammoniakin hajun keskellä, miltä metsä tuoksuu? Olisitko arvannut, miltä linnunlaulu kuulostaa? Miltä aurinko ja pilvet näyttävät? Olisitko arvannut, miltä tuntuu kuumana kesäpäivänä köllähtää mutaan viilentymään? Olisitko arvannut, miltä sade tuntuu iholla?”

Läheinen yhdessäolo näiden entisten tuotantoeläinten kanssa Saparomäessä synnytti kuitenkin yhden merkittävän huomion. Nimittäin sen, kuinka selvästi tunnistan eroja ja persoonallisuuksia näissä tyypeissä. Se, että he ovat yksilöitä korostui ja tämä huomio on monella tavalla järisyttävä. Vaikka olen teoriassa tiedostanut, että myös tuotanoteläimet ovat yksilöitä, on tämän havainnon tekeminen itse väkevä kokemus. Usein tuotantoeläimet esitellään meille joukkona tai jopa massana. Ja vaikka tuon massan huonosta kohtelusta on helppo tuohtua on kuitenkin dramaattista itse huomata, kuinka vaikkapa pihalla jaloitteleva kanaporukka koostuu selvästi omilla tavoillaan käyttäytyvistä yksilöistä.

Tämä yksilöllisyyden tunnistaminen osaltaan syventää sitä järkytystä, jota koen meidän ihmisten tavasta kohdella (tuotanto)eläimiä. Ja kyllä, koen ongelmalliseksi myös sen, kun eläimiä tuotantohyödykkeinä pitävät ja kasvattavat henkilöt kehuvat kohtaavansa näitä yksilöitä arvostaen arjessa. Jos he kohtaisivat yksilöt oikeasti tasavertaisina ja arvokkaina, niin ehkäpä se hyväksikäyttäminen loppuisi siihen paikkaan.

Hieman samaan asiaan liittyen tutkija Elisa Aaltola totesi, että ”toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta.”

”Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.”

Saparomäki on täynnä näitä kuvia ja kokemuksia.

Teimme Suomen suurin häkkikanala -vastamainoksen Oikeutta eläimille -järjestön pyynnöstä. Sitten kuva levisi verkossa ja aktivistit teippailivat sitä sinne tänne eri kaupungeissa. Lopulta S-ryhmä totesi, että voisi olla aika luopua häkkikanan munista.
Kuva Mikkelin taidemuseosta. Raja taiteen ja aktivismin välillä on häilyvä.
KUVA: Harri Heinonen

Yhä entisestään tätä roolisekamelskaani lisää se, että valmistelen myös parhaillaan useampaakin taidenäyttelyä. En kuitenkaan välttämättä koe itseäni taiteilijaksi, vaikka esille tulevat teokset eittämättä taiteen määritelmän täyttävätkin. Koen, että samoin kuin raja tarkkailun ja osallistumisen välillä on ajoittain häilyvä, niin sama ambivalenssi löytyy aktivismin ja taiteen väliltä. Jos esimerkiksi kierrän toimittajana viikon Saamenmaata seuraten mielenosoitusten/performanssien sarjaa ja siinä samalla jeesaan vaikka tolppien kantamisessa, niin olenko tarkkailija vai osallistuja? En tiedä.

Entä vaikuttaako arvioon roolistani se, että kuratoin taidenäyttelyn tuon viikon aikana otettujen kuvien ympärille?

Aktivismin moninaisia ja muuttuvia muotoja tarkastellessa eläinaktivismi on tarjonnut toimittajalle monipuolisen ja muuttuvan kirjon toimintatapoja. Tästä kehityksestä kirjoitin hieman tarkemmin Nauti tyhjyydestä -kirjassani ja nyt osallistun itse tuohon jatkumoon ulkoiluttaessani lampaita.

On kiinnostavaa, kuinka noin kymmenen vuoden välein eläinaktivismin kenttä on onnistunut muuttamaan toimintaansa ja löytämään uusia tapoja puhutella yleisöään. Jos 1990-luvun puolivälissä oli perusteltua vapauttaa turkiseläimiä ja näin vääntää eläinoikeudet keskustelun piiriin vaikka väkisten, oli vuosikymmentä myöhemmin puolestaan perusteltua kuvata tuotantoeläimiä ja julkaista nuo kuvat A-studiossa. Kymmenen vuotta tämän jälkeen Vegemessut ja yhteistyö suurten elintarvikealan toimijoiden kanssa oli fiksua.

Samoin on fiksua perustaa maatilan muotoa mukaileva eläinten turvakoti, jossa voimme kohdata entiset tuotantoeläimet uudella tavalla.

Avatar