Anu Silfverbergin novellissa Emakkohäkki kahdeksannella kuulla raskaana oleva Anni näkee lehdessä kuvan emakosta emakkohäkissä. Näky ei jätä häntä rauhaan. Tunne vie Annin sikalaan ja sikalassa häkkiin, jossa emakko seisoo paikallaan, pystymättä kääntymään.

Anni lukee: Emakkojen elinkaari on kolmen porsimisen mittainen ja ne teurastetaan keskimäärin kahden vuoden iässä. Niitä voi pitää kääntymisen estävissä häkeissä myös tiineinä; tällöin ne seisovat koko tuotantokautensa paikoillaan.

Tuotantokausi. Anni muodostaa sanan huulillaan. Lapsi muljahtaa hänen sisällään. Jokin ruumiinosa siirtyy aivan hänen katseensa alla, mutta hän ei voi tietää, mikä.

Samalla jossain kaukana on sian vaaleanpunainen iho ja hento karva, tuonkin ihon alla liikkeet. Ja iho painuu kaidetta vasten, raskas kylki; ruhon sisällä vavahtaa uudestaan liike jota ei voi pysäyttää. On kuunneltava sitä ja ihmeteltävä sitä. Kaksi vuotta kova teräs ihon päällä, ja silti liike jatkuu aina vain ihon ja haavaumien alla, kaikki se toiveikas elämä.

Kuuluisaksi tulleessa haastattelussa Yhdysvaltain siantuottajien yhdistyksen viestintäpäällikkö Dave Warner totesi, että emakoiden pitämistä kääntymisen estävissä häkeissä kovasti kritisoidaan, mutta että ”hän ei tiedä, kuka siltä emakolta on kysynyt, haluaako se kääntyä ympäri”. Kun julkisessa keskustelussa kritisoidaan muiden eläinten antropomorfisointia, ihmisen kaltaistamista, voi osa ihmisistä ajatella, ettei meillä ole perusteita päätellä muiden eläinten, edes nisäkkäiden, jakavan kanssamme mitään muita ominaisuuksia, kuin tarpeen syödä ja juoda. Ehkä eläimet eivät halua edes kävellä, tai oikoa jäseniään, tai asettua valitsemaansa asentoon makuulle?

Oikeasti emme ole empatian emmekä päättelyn, emme edes perimätiedon varassa. Sioilta on kysytty. Nykyaikaisella eläinten hyvinvointitutkimuksella on paljon keinoja selvittää, mitä eläin haluaisi tehdä, mitä se tekisi mikäli sillä olisi mahdollisuus ja kuinka paljon se esimerkiksi tekisi töitä saadakseen kyseisen mahdollisuuden. Voidaan myös tutkia, miten paljon eläinyksilö stressaantuu, mikäli tietty käytös estetään, tai pysyykö eläin esimerkiksi terveempänä, jos sillä on enemmän mahdollisuuksia liikkua, tai vaikkapa erilainen lattiamateriaali ja kuivikkeita.

Koska näitä asioita voidaan selvittää tieteellisesti ja meillä on tuotantoeläinten keskeisimmistä käyttäytymistarpeista jo varsin hyvä kuva, Ruotsi, Norja ja Sveitsi ovat kieltäneet emakkohäkkien käytön, niin tiineytys- kuin porsimishäkit. Käytännössä häkkiä saa käyttää ensimmäisinä päivinä porsimisen jälkeen. Moni muu valtio on rajoittanut häkkien käyttöä. Euroopan suurin siantuottajamaa Saksa kielsi viime vuonna emakkohäkkien käytön lähes kokonaan 15 vuoden siirtymäajalla. Tämän jälkeen emakkoa saa pitää häkissä vain pari päivää poikimisen yhteydessä. Suomen eläinsuojeluasiamies toivoi vuonna 2015 ripeää puuttumista porsimis- ja tiineytyshäkkeihin ja vaati niiden korvaamista karsinoilla. Tuolloinen Sipilän hallitus lakkautti eläinsuojeluasiamiehen viran samana vuonna.

Osa yrityksistä ja yrittäjistä on ennakoinut tulevia vaatimuksia ja siirtynyt vapaaehtoisesti vapaaporsitukseen. Jotkut harvat siankasvattajat eivät ole koskaan edes ottaneet kääntymisen estäviä häkkejä käyttöön. Mutta heitä on äärimmäisen vähän. Emakkohäkit helpottavat tuottajien työtä ja säästävät lattiapinta-alaa, jolloin samaan tilaan mahtuu enemmän emakoita. Aiemmin tyypillisellä suomalaisella tilalla oli pari sikaa. Nykyisin emakoita on keskimäärin 57 tilaa kohden. Suomalaisen siantuotannon nykymalli perustuu emakoiden häkittämiseen.

Tätä nykyä melko harva sika-alan edustajakaan käyttäisi Warnerin argumenttia – ”emme tiedä haluaako sika kääntyä”. Tarvetta liikkua pidetään erittäin keskeisenä lajityypillisenä käyttäytymistarpeena. Liha-ala tietää, että kuluttajat ajattelevat, että eläinten kuuluisi saada liikkua. Nykyisin eläintuottajien edustajat toteavat, että häkkejä käytetään vain emakoiden itsensä ja pikkuporsaiden suojelemiseksi, etteivät porsaat kuole tallautuen tai litistyen emonsa alle. Tästä huolimatta valmisteilla olevaan eläinsuojelulakiin oltiin tekemässä vain tiineytyshäkkien kieltoa ja sitäkin erittäin pitkällä, 15 vuoden siirtymäajalla. Tällä hetkellä kiellon ja koko lain kohtalo on epäselvä. Lakia valmisteltiin poikkeuksellisen pitkään ja satunnaiset edistykselliset kirjaukset tai lupaukset lain sisällössä katosivat lähes poikkeuksetta lain myöhemmistä luonnoksista. Lopulta lain käsittely keskeytyi Sipilän hallituksen eroon.

Porsimiskäyttäytyminen on tuotantoeläinsialla samanlaista kuin villisialla, jos olosuhteet sen sallivat. Luonnossa tai luontaisen kaltaisissa olosuhteissa emakko eristäytyy muista sioista ennen porsimista. Se voi vaeltaa useiden kilometrien päähän ja rakentaa itselleen ja poikasilleen pesän. Tämän käyttäytymisen laukaisee oksitosiinitason nousu emakon veressä. Emakko siis yrittää rakentaa pesän riippumatta siitä, onko sillä siihen mahdollisuutta. Emakko porsaineen käyttää pesää runsaan viikon ennen palaamista laumaan.

Porsimishäkeissä emakolle annetaan vähän olkia, mikäli sikalan pohjarakenne sen sallii. Näitä olkia paikalleen pakotettu sika voi herkällä kärsällään työnnellä lattialla edestakaisin. Joskus emakoiden lähelle ripustetaan köysiä, joita ne voivat turhautuneina kiskoa, kun eivät kykene toimimaan tavalla, mihin niiden käyttäytymistaipumukset ja hormonit niitä ohjaavat.

Luonnossa emakot eivät tallaa omia porsaitaan kuoliaaksi. Häkki sen sijaan muokkaa emakkoa välinpitämättömäksi ja vaikeuttaa sen mahdollisuuksia varoa poikasiaan. Luonnossa tai vastaavissa olosuhteissa ”imettävä emakko lähestyy pesäänsä varovasti, se pitää jokaisella askeleella jalkaa hetken ilmassa ennen maahan laskemista. Pesän suulla emakko pudottautuu etupolvilleen, ja ryömii hitaasti sisälle koko ajan tutkien alustaa kärsällään. Emo käyttää makuulle laskeutumiseen jopa puoli minuuttia: se siirtelee sorkkiaan varovasti, kyykistyy ja laskeutuu lopulta”, kuvaa sikoihin erikoistunut tutkija-eläinlääkäri Camilla Munsterhjelm.

Emakkohäkissä emakko rojahtaa maahan muutamassa sekunnissa. Emakot ovat stressaantuneita, sillä lajityypillisten, sisäsyntyisten tarpeiden estyminen aiheuttaa emakoille turhautumista. Stressi lisää myös maitokuumetta ja vihaisuutta, jotka aiheuttavat porsaiden tappamista. Emakoiden jalat ovat myös usein huonossa kunnossa ja lihaksisto heikko. Emakoiden on saatava elää aivan toisin, jotta ne voivat suojella poikasiaan normaalilla tavalla.

Kun eläimet kärsivät ankaraa tuskaa, ne yleensä vääntelehtivät hurjissa kouristuksissa, ja ne jotka yleensäkin käyttävät ääntään, päästävät teräviä kiljaisuja tai karjuntaa. Melkein jokainen lihas joutuu rajuun toimintaan. Ihmisen huulet voivat painua tiiviisti yhteen tai vetäytyä taaksepäin, niin, että hampaat paljastuvat irvistykseen tai kiristelyyn. Helvetissä sanotaan vallitsevan ”hampaiden kiristyksen”, ja olen kerran kuullut suolistotulehduksesta kärsineen lehmän hankaavan äänekkäästi poskihampaitaan yhteen. Lontoon virtaheponaaras kärsi kovia kipuja synnyttäessään porsaitaan, ja se kulki jatkuvasti ympäriinsä tai kieriskeli kyljeltä toiselle, avasi ja sulki leukojaan ja kirskutti hampaitaan yhteen.

Charles Darwin näki jo lähes 150 vuotta sitten selkeästi sellaisen eläinten kyvyn ja tavan kärsiä, jota monien tämän päivän siankasvattajien ja poliittisten päättäjien on ilmeisen mahdotonta ymmärtää. Nämä tahot taistelevat kääntymisen estävien emakkohäkkien puolesta ja vaativat emakoiden elävän koko elämänsä tiineytys–porsimis-kierteessä, jossa niiden on käytävä jokainen synnytys ja porsaiden kanssa eläminen läpi siten, että ne eivät voi edes kääntyä ympäri, lukittuna paikalleen, vailla mahdollisuutta hoitaa syntyneitä porsaitaan tai muuttaa asentoaan normaalisti kipujen keskellä. Tietämyksemme kasvaessa olemme samalla aktiivisesti nujertaneet kykymme myötätuntoon ja myötäelämiseen.

Vaikka ajateltaisiin yksinkertaistavimmalla mahdollisella tavalla, että eläimillä on vain vaistoja, että ne ovat etukäteen ohjelmoituja automaatteja – silti emakkohäkki olisi hirvittävintä mitä voimme kuvitella niille tehtävän.

Törmään sosiaalisessa mediassa videoon, jossa koiransa synnytystä valvova mies elvyttää elottoman tuntuisena syntyvää pentua. Vaikka terveitä pentuja makaa emon kyljessä pitkä rivi, mies puhaltaa pennun suuhun ilmaa kerta toisensa jälkeen ja hieroo pennun pikkuista kehoa. Lopulta pentu alkaa yskähdellä. Mies jatkaa elvytystä ja pennun oma hengitys käynnistyy. Hoitotoimenpiteiden jälkeen pentu voidaan siirtää emon vierelle ja se imee maitoa ahnaasti muiden pentujen keskellä. En voi olla miettimättä videoita heikoista, muita pienemmistä porsaista, jotka lyödään kuoliaaksi sikalan lattiaa vasten. Alle viiden kilon painoiset porsaat saa lopettaa iskulla päähän. Noin viidennes porsaista kuolee joko syntymän yhteydessä, sitä ennen tai ennen vieroitusta.

Muita heikommat neuvotaan tappamaan.

Valtaosa Suomen sioista, eli porsasvaiheesta hengissä selviävät lihasiat, teurastetaan noin puolen vuoden ikäisinä. Emakot poistetaan, eli teurastetaan keskimäärin alle kolmevuotiaina. Toisin kuin useimmat poikasensa, ne siis saavat elää täysi-ikäisiksi. Sika voisi elää jopa 20-vuotiaaksi. Ennen teurastusta siat tainnutetaan hiilidioksidilla. Kyseessä on ärsytystä aiheuttava kaasu, joka saa aikaan tukehtumisen tunteen. Tainnutuskammioon laskettavat siat huutavat, kouristelevat ja kiipeilevät tuskissaan toistensa päälle.

Useimmat sikoja syövistä ihmisistä eivät tunne sian lajityypillistä elämää sen paremmin kuin niiden olosuhteita nykyisessä tehotuotannossakaan. Sen sijaan monet seuraavat koiriensa synnytystä ja emon elämää poikastensa kanssa. Lähes jokainen tuntee tänä päivänä vertauksen siitä, että siat ovat koiraakin älykkäämpiä, sosiaalisia eläimiä. Internetissä ihmisiä viihdyttävät videot, joissa siat etsivät ruokakätköjä labyrintissä ja oppivat pian huijaamaan eleillään tovereitaan, jotta pääsevät nauttimaan itse parhaat herkut kaikessa rauhassa. Videot, joissa pienet vaaleanpunaiset porsaat viilettävät kokolattiamatoilla ja nukkuvat koiraystäviensä kanssa korissa. Porsaat ovat hellyttäviä, puhtaita ja uteliaita. Vanhempieni ikäiset ihmiset kertovat muistoja siitä, miten saivat heiveröisiä pikkupossuja viereensä sänkyyn nukkumaan ja sisälle leikkimään.

”Söpö kuin possu pienenä!” Niin meillä sanottiin, kun olin pieni. Tiedämme porsaiden ihanuuden. Tunnemme sikojen älykkyyden. Olemme selvillä molempien tuntoisuudesta. Miksi emme kuuntele tietoamme? Koska olemme tottuneet arkeemme, sen nyhtöporsaaseen, jauhelihaan ja grillitassuihin, sekä siihen, ettei meidän tarvitse aktiivisesti tietää, miten ja mistä tuo ruoka kauppaan tuli. Yhä harvempi meistä tuntee yhtäkään sikaa. Emme tiedä millaisia olentoja ne ovat, vaikka olemme syöneet heitä kymmenittäin.

Kirjoittaja on sosiologi, yhteiskuntatieteiden tohtori, joka väitteli sosiologian eläinkäsitysten historiasta. Hänen teoksensa Syötävät koirat ja sympaattiset siat – Eläinten kohtaamisesta ilmestyi vuonna 2019.

LUE MYÖS: Elisa Aaltolan artikkeli Parsinavetta ja kielletty vanhemmuus