Metsien Suomi vai puupelto?

Suomi elää metsästä”, sanotaan. Tämä voi pitää paikkansa, jos tarkastelemme väitettä esimerkiksi sotien jälkeisen metsäteollisuuden ja viime vuosina heränneen biotalouskeskustelun näkökulmasta. Kannattaa kuitenkin kysyä myös, kuinka metsä elää Suomessa.

Samalla voi kysyä, latistuuko suomalaisten erityiseksi kehuttu luontosuhde kuvitelmaksi. ”Erityinen” voi toki tarkoittaa monia asioita. Monet pitävät luontoa ensisijaisesti raaka-ainevarastona.

”Suomessa elää laajana näkemys, että luonto tulee kesyttää, järjestää ja haravoida”, toteaa ympäristöjärjestö Greenpeacen Suomen metsävastaava Matti Liimatainen. ”En sitten tiedä, kuvaako se suomalaisten vai valtion suhdetta metsään”, hän aprikoi.

Metsien käsittelyn tavat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Nykyään vallalla olevat käytänteet ovat pitkälti perua sotien jälkeisen jälleenrakennuksen, sotakorvausten ja teollistumisen tarpeista. Tuolloin siirryttiin vähitellen tehometsätalouteen ja avohakkuista muodostui maan tapa.

Avohakkuulla tarkoitetaan sitä, että osana niin sanottua jaksollista metsänkasvatusta tietyltä alueelta kaadetaan kaikki tai lähes kaikki puut. Avohakkuuta seuraavat istutukset puolestaan tuottavat hyvin monotonista puupeltoa ja yksipuolista metsäluontoa.

Suomessa laki säätelee metsänomistajan velvollisuuksia hoitaa metsää, ja vuosikymmenien ajan metsänomistajilta on käytännössä edellytetty avohakkuita. Avohakkuita on perusteltu sillä, että niiden avulla pystytään hyödyntämään puiden nopeimman kasvun vaihe tehokkaasti ja näin saadaan irti metsästä mahdollisimman paljon puuta.

Avohakkuita kohtaan on kuitenkin esitetty järjestelmällisesti perusteltua kritiikkiä. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen tuoreessa tutkimuksessa esitetään, että meidän tulisi luopua avohakkuista pääasiallisena tapana käsitellä metsää. Land Use Policy -tiedejulkaisussa ilmestynyt artikkeli perustelee, että myyntitulojen, ilmastohyödyn ja eliöille sekä ihmisille tärkeän monipuolisen ympäristön tarpeet huomioiden tulisi suosia jatkuvan kasvatuksen periaatetta.

Jatkuvalla kasvatuksella tarkoitetaan metsätaloutta, jossa maa on jatkuvasti puuston peittämää ja puita kaadetaan eri aikoina. Menetelmä on käytössä noin viidessä prosentissa Suomen metsistä.

Kun suomalaista kehoitetaan ajattelemaan metsää, niin monien mieleen tulee epäilemättä kuva sadunomaisesta ikimetsästä. Harmillisesti tämä kuva ei kuitenkaan kuvaa suomalaista metsää erityisen hyvin. BioGone-vastamainoksessa näkyvä kuva poltetusta avohakkuusta puolestaan on yllättävän normaali näky. Kuva palaneesta avohakkuusta on otettu Etelä-Suomessa sen jälkeen, kun metsäyhtiö UPM on käynyt paikalla.

Suomessa suhdetta metsään määrittävät hyvin paljon metsäteollisuuden tarpeet. Puheet vihreän kullan maasta eivät ole tuulesta tempaistuja. Taustalla vaikuttaa perusajatus, että metsä on lähtökohtaisesti metsäteollisuuden raaka-ainetta, ja että metsäpankista voi tehdä käytännössä rajattomasti nostoja.

Vaikka metsäteollisuus on merkittävä työllistäjä, on alan työpaikkojen määrä pudonnut automaation ja suurempien yksiköiden myötä. Elokuussa UPM ilmoitti sulkevansa Kaipolan paperitehtaan Jämsässä.  2000-luvulla Suomessa on suljettu toistakymmentä paperitehdasta.

”Markkinat ovat syklisiä”, Matti Liimatainen toteaa. ”Kapasiteettia tulee ja menee. Koko ajan avataan uusia tehtaita ja kehitetään vanhoja niin että puun käyttö vaan siirtyy paikasta toiseen. Nyt hakkuumäärät ovat tulossa vähän alas vuoden 2018 huipputasosta, mutta edelleen taso on monimuotoisuuden ja ilmaston kannalta liian korkea.”

Parhaillaan Suomeen on suunnitteilla useita jättimäisiä biotaloustehtaita. Käytännössä kyse on edelleen sellun keittämisestä, eikä Suomen metsien kasvu millään riitä kaikkien suunniteltujen tehtaiden tarpeisiin.

Metsän määrätietoinen hyödyntäminen Suomessa ei kuitenkaan ole uutta. Sen historia ulottuu vuosisatojen taakse. Kaskeamista on harjoitettu laajoilla alueilla kauan, ja tervanpolton vaikutukset metsiin 1600-1800-luvuilla olivat valtavia. Sittemmin tahti on kiihtynyt ja tekniikka kehittynyt.

”Suurin ongelma on, ettei vanhoja luonnontilaisia metsiä ole suojeltu ja niitä hakataan edelleen.  Suojelualueita on ylipäätään liian vähän, ja avohakkuut ja ojitukset ovat liian raskaita.”

Kovakouraisuus näkyy esimerkiksi siinä, kuinka Metsähallitus on hakannut vanhaa metsää Kainuussa niin kutsutun Vienan reitin varrelta. Se on historiallinen reitti Vienan Karjalaan, jota kulki aikoinaan myös Elias Lönnrot matkoillaan Kalevalan runoja keräämään. Historialliset ja luontoarvot eivät ole painaneet vaakakupissa metsän säästämiseksi.

Miltä näyttäisivät turisteille ja muilla matkalaisille myytävät postikortit, jos ne kuvaisivat luontosuhdettamme rehellisesti? Rehelliset postikortit eivät välttämättä toisi pelkästään iloa vastaanottajille, mutta ne voisivat antaa paremman kuvan todellisuudesta.

Metsäsuhdettamme avaavassa Metsä meidän jälkeemme -kirjassa (Like, Tieto-Finlandia 2019) todetaan, että 2000-luvulla metsätalouden käytössä olevista metsistä yli 160-vuotiaiden metsien pinta-ala on vähentynyt yli 40 prosenttia. Alle kahdeksan prosenttia Suomen metsäalasta on suojeltu, ja luonnontilaiseksi määriteltävissä oleva metsä kattaa muutaman prosentin maamme pinta-alasta.

Suomi on hyötynyt rahallisesti metsistä, mutta sillä on ollut hintansa. Metsämme ovat muuttuneet tyystin. Joka kolmannen uhanalaisen tai kadonneen metsälajin kohtalo on seurausta sotien jälkeisistä hakkuista.

Metsähallitus perustettiin vuonna 1859, koska viranomaiset olivat huolestuneita metsien häviämisen tahdista. Nykyään tämä maa- ja metsätalousministeriön alaisuuteen kuuluva valtion liikelaitos toimii liiallisten hakkuiden ja vastuuttoman metsänhoidon taustapiruna. Se hallinnoi valtion omistamia maa- ja vesialueita, jotka kattavat noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta.

Yksi liikelaitoksen tehtävistä on hakata metsää. Vuonna 2019 valtioneuvoston raha-asiainvaliokunta nosti Metsähallituksen vuotuista tulostavoitetta 149 miljoonaan euroon. Tuottotavoite on kasvanut vuosikymmenessä lähes sadalla miljoonalla eurolla.

Metsätalouden vaikutukset suomalaiseen maisemaan ovat moninaisempia kuin hakkuuraiskioita ja tasaisissa riveissä loputtomasti jatkuvia puupetoja tarkastelemalla voi huomata.

Suomen pinta-alasta jopa kolmannes on suota, josta noin puolet on ojitettu. Soita on ojitettu peltojen ja turpeen noston takia, mutta myös metsittäminen mielessä. Soiden kuivattamiseksi kaivettujen metsäojien yhteenlasketuksi pituudeksi arvioidaan noin 1,3–1,4 miljoonaa kilometriä. Pituus vastaa muutamaa edestakaista matkaa Kuuhun, ja riittäisivät ojat kiertämään Maapallonkin yli 30 kertaa.

”Suomessa on valtava määrä turhia metsäojia”, Liimatainen sanoo. ”Niitä tehtäessä kuviteltiin, että soiden ojittaminen on järkevä ratkaisu.”

Usein ratkaisu on osoittautunut kaikkea muuta kuin järkeväksi. Maa- ja metsätalousministeriön alainen Metsäntutkimuslaitos arvioi, että Suomessa on ojitettu turhaan jopa 830 000 hehtaaria suota. Mittakaava on häkellyttävä, etenkin kun sitä vertaa suojeltujen soiden noin miljoonan hehtaarin kokonaismäärään.

Soiden turve on myös massiivinen hiilivarasto, ja kuivaamisen myötä tuo hiili vapautuu ilmakehään. Samalla turvemaiden ravinteet huuhtoutuvat vesistöihin niitä rehevöittämään. Luonnonvarakeskus Luken ja Suomen ympäristökeskus Syken tutkimuksissa on havaittu, että ojitettujen soiden ravinnepäästöt ovat oletettua suurempia ja vastoin odotuksia ajan myötä kasvavia: 50–60 vuotta sitten ojitettujen soiden päästöt voivat olla 2–3-kertaisia verrattuna 20–30 vuotta ojitettuna olleisiin alueisiin verrattuna.

”Johonkin asti Suomessa kesytettiin metsää menestyksellisesti. Suo, kuokka ja Jussi -ajatus jäi siitä kuitenkin päälle, eikä sille enää olisi tarvetta”, Liimatainen summaa.

Avatar