Graffiti politiikan ja byrokratian pyörteissä

Graffiti saapui Suomeen moniin muihin Euroopan maihin verrattuna hieman jälkijunassa. Sen ympärille syntyi kuitenkin 1980-luvun lopulla hyvin innokasta liikehdintää: tekijöitä haastateltiin, kuvasto siirtyi mainoksiin ja teoksia maalattiin ihan luvankin kanssa. Vuonna 1991 Helsingin Kulosaaressa Itäväylän varren melumuuriin kaupungin pyynnöstä maalatut graffitit olivat näkyvä merkki myötämielisestä suhtautumisesta uutta taidemuotoa kohtaan. 

Asenneilmapiiri muuttui 1990-luvun edetessä torjuvammaksi. Todennäköisesti yhtenä syynä muutokselle oli se, ettei raitiovaunun ikkunoista välillä nähnyt ulos, koska ne olivat niin täynnä tägejä. Vuonna 2000 kaupungin virkamiehet päättivät maalata Kulosaaren muurin teokset peittoon. Päätös liittyi pari vuotta aikaisemmin käynnistyneeseen Stop töhryille -hankkeeseen ja niin sanottuun nollatoleranssilinjaan kaikkea katutaidetta kohtaan. Myös luvalliset teokset nähtiin ongelmana.

 

Väläyksiä muurista ennen kuin virkamiehet päättivät maalata sen valkoiseksi.

Samoihin aikoihin, kun nollatoleranssi teki tuloaan Helsinkiin, aloitteli Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki poliittista uraansa.

”Olin Helsingin opetuslautakunnan jäsen vuonna 1997, kun Stop töhryille -hankkeen vetäjä Mikko Virtamäki kävi esittelemässä projektiaan meille. Hän totesi strategian olevan, että ’kaikki pois’. Lautakunta päätti edetä hankkeen kanssa vastaesityksestäni huolimatta.”

Kyseessä oli yksi hanke monien joukossa, eikä Arhinmäki seurannut sitä sen tarkemmin. Päästyään valtuustoon vuonna 2001 hän kuitenkin esitti ensitöikseen että Kulosaaren muuriin maalattaisiin jälleen graffiteja.

”En miettinyt sitä sen enempää. Ajattelin, että melumuurin maalaaminen valkoiseksi oli ollut vain joku työtapaturma, jonka voisi nyt korjata”, Arhinmäki muistelee.

Ehdotus ei saanut kannatusta, mutta se kuitenkin huomioitiin mediassa. Huomion myötä Arhinmäelle alkoi tulla odottamattomia yhteydenottoja.

”Minulle soitti äitejä, jotka kertoivat siitä kuinka vartijat ovat pahoinpidelleet heidän lapsiaan.”

Näitä samoja puheluita alkoi tulla myös Voima-lehden toimitukseen: pahoinpideltyjä lapsia epäiltiin graffitien maalaamisesta.

”Tunsin kyllä graffitikulttuurin, mutta en ollut seurannut aihetta vuosiin. Alettuani selvittää asiaa, todellisuus paljastui järkyttäväksi: kuinka paljon hankkeeseen tuhlattiin rahaa ja kuinka pahoin nuorten tulevaisuuksia tuhottiin tolkuttomilla korvausvaatimuksilla. Aloin tehdä johdonmukaisesti talousarvio- ja valtuustoaloitteita, jotta Stop töhryille -kampanja lopetettaisiin ja graffitille varattaisiin luvallisia paikkoja.”

Kymmenen vuotta jatkuneen hankkeen kokonaisbudjetti oli lopulta reilusti yli 20 miljoonaa euroa. 

 

Motiivin ajaa nollatoleranssin lopettamista Arhinmäki löysi esimerkiksi siitä, että hän on kokenut graffitien vaikutuksen kokonaisuutena positiivisena.

”Graffiti on ollut viime vuosikymmenien aikana se taiteenlaji, joka on eniten innostanut lapsia ja nuoria taiteen piiriin. On koko yhteiskunnan etu, että kiinnostuneet voivat harrastaa tätä ilman pelkoa ongelmista.”

Tietenkin Arhinmäkikin tiedostaa, että graffitikulttuuriin liittyy myös tietty luvattomuus, eivätkä luvattomat graffitit tule kokonaan katoamaan luvallisten maalauspaikkojen myötä. 

”Luvallisiin paikkoihin käytetyt maalipurkit ovat kuitenkin poissa luvattomista paikoista. Sitäpaitsi elämän merkit kuuluvat kaupunkiin. Eivät kaupungit toimi niin, että joku konttorilla suunnittelee ne, ja kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ihmiset muokkaavat aina elinympäristöään eri tavoin. Yhteiskuntajärjestelmät, joissa lähdetään siitä, että erilaiset mielipiteet ja ihmiset eivät saa näkyä, ovat tyystin erilaisia kuin meidän järjestelmämme.”

Siisti Stadi – Stop töhryille. Video, 11 minuuttia.
Vuonna 1999 viranomaisviestintä oli perin erilaista kuin vaikkapa vuonna 2020.

Nollatoleranssilinjan jatkuessa katutaide ei saanut Helsingin politiikassa suurta kannatusta, vaikka muutamat valtuutetut aihetta pitivätkin esillä. Helsingin graffitipolitiikka kuitenkin muuttui loppusyksystä 2008, kun valtuusto käsitteli Arhinmäen aloitetta Vuosaaren sataman noin kilometrin mittaisen muurin vapauttamista maalaamiselle. 

Kesäkuussa 2017 Helsingissä lyötiin hyvinkin mahdollisesti viimeinen naula nollatoleranssin arkkuun. Kulosaaren muuri maalattiin jälleen täyteen graffiteja.

”Valtuusto totesi yksimielisesti vastauksessaan, että Vuosaaren muuri ei tähän tarkoitukseen sovi, mutta jos sopiva paikka löytyy, niin ei ole mitään ajatusta vastaan. Pian tämän jälkeen Kaapelitehtaan silloinen toimitusjohtaja Stuba Nikula otti yhteyttä ja ehdotti, että joku voisi esittää graffitiaitaa Suvilahteen. Minä esitin ja Suvilahden aluetta hallinnoiva Kaapeli vastasi esitykseen myöntävästi.”

Ennen tuota Nikulan yhteydenottoa syksyllä 2008 Arhinmäki ja vihreiden Kimmo Helistö käännytettiin Finlandia-talon ovelta, kun he pyrkivät osallistumaan Stop töhryille -hankkeen viralliseen kymmenvuotisseminaariin. Valtuutettujen käännyttäminen kaupungin omasta tilaisuudesta herätti runsaasti huomiota ja se epäilemättä vaikutti myös asenteisiin hankkeen tavoitteita kohtaan. 

Stop töhryille -hanke päättyi vuodenvaihteessa 2008–09 ja toukokuussa 2009 Suvilahteen avattiin Helsingin ensimmäinen graffitiaita. Työ graffitikulttuurin edistämiseksi ei kuitenkaan päättynyt siihen.

Myös Trama oli mukana jo vuonna 1991. Vuonna 2017 hän maalasi saman teoksen kuin ekallakin kierroksella.

Antti Salminen aloitti työt Helsingin nuorisotoimessa 1990-luvun puolivälissä. Hänen ensimmäiset hommansa liittyivät graffitityöpajojen vetämiseen. Melko pian tulivat myös ensimmäiset törmäykset rakennusviraston kanssa, mutta niiden muistelu ei ole Salmisen mielestä erityisen kiinnostavaa. Stop töhryille -hankkeeseen liittyy paljon ylilyöntejä, mutta samalla monet virkamiehet ovat tehneet sitä työtä, mitä poliitikot ovat heiltä vaatineet. 2010-luvun lähestyessä muutokset ilmapiirissä kuitenkin toivat muutoksia myös virkamiesten töihin.

”Kun Suvilahteen päätettiin tehdä graffitiaita, niin ei kukaan tiennyt mitä siitä lähtee”, Salminen muistelee.

Ensimmäisellä graffitiaidalla oli pituutta noin 100 metriä. Suvilahden ja viereisen Sompasaaren alueella oli kuitenkin tuon satametrisen aidan lisäksi kilometrin verran rakennustyömaan vaneriaitaa. Hieman huolimattoman viestinnän seurauksena graffitimaalarit siirtyivät täyttämään myös tuota aitaa.

”Se oli oikeastaan luvattu Kuvateideakatemialle. Kokoustimme asiasta pikaisesti ja päätimme, että antaa mennä vaan.”

Tämä päätös kannatti ja loppu onkin historiaa. Pian vanerisia aitoja pystytettiin eri puolille kaupunkia. Kaikki halusivat omansa, ja kaupunki hankki myös neljä liikuteltavaa konttia, joita sai maalata vapaasti.

”Ajatus oli, että annetaan mahdollisuus maalata luvallisesti. Ajatuksena oli myös se, että jos tulee lieveilmiöitä, niihin on sitten helpompi puuttua. Oletin myös, että töhrytilastot lähtivät laskuun, mutta sitä en uskaltanut sanoa ääneen. Tietoa ei ollut.”

Salmisen oletus osoittautui oikeaksi.

 

Kulosaaren muuria pääsi maalaamaan moni pitkän linjan tekijä. Osa vuonna 2017 paikalle saapuneista oli mukana jo ekalla kierroksella vuonna 1991.
Kuvassa työntouhussa Jani Tolin, Graffitin Suomen mestari vuosimallia 1990.

Vaikka graffitiin ja katutaiteeseen laajemminkin liittynyt buumi lähti leviämään ja kaupungilla oli hyvää tahtoa, se ei tarkoittanut helppoja työpäiviä. Mitään valmiita prosesseja ei ollut, eikä rahaakaan,

”Kaupunki toimii hitaasti, tehdään budjetteja ja talousarvioita ja kaikki kestää. Mikään ei tapahdu nopeasti, ja jos ruvetaan pystyttämään aitoja, niihin tarvitaan rahaa ja lupia”, Salminen selittää.

JR:n tyyli on tunnistettava ja hänen eläinhahmojaan löytyy lukuisista eri paikoista.

Olemattoman budjetin ohella luvat synnyttivät päänvaivaa. Kukaan kaupungin organisaatiossa ei halunnut erityisesti vastustaa katutaidetta, mutta lupaviidakko oli jäätävä. Eikä kenelläkään ollut kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkia lupia piti milloinkin hakea ja mistä.

”Oikeastaan koko prosessi piti rakentaa itse ja selvittää, mistä minkäkin lupakortin voisi saada. Kun rakennusviraston kanssa homma toimi, niin tulikin rakennusvalvonta vastaan. Lupia tarvitaan jos mitäkin, liikennejärjestelyistä maankäyttöön. Eikä kukaan ollut ajatellut, että ’oho, joku haluaa maalata talon eri väriseksi’, kun kaavatasolla voi olla merkintä, että sen talon kuuluu olla keltainen.”

Salmisen mukaan ei oikeastaan ole edes mahdollista saada yhtä luukkua, josta saisi kaikki tarvittavat luvat. Vähitellen prosessi selkiytyi, ja tällä hetkellä maalaamista ei edellä epätoivoa synnyttävä byrokratia.

 

Läpi vuosien Salmista ajoi ajatus siitä, että kaupunki tarvitsee dialogia.

”Lähtötilanne oli se, että graffiti on vastakulttuuria. Tavoitteeni oli muuttaa tuo vastakulttuuri alakulttuuriksi, ja että voisimme olla saman pöydän ääressä. Eikä edes haittaa, vaikka osa porukasta on edelleen siellä vastakulttuurin piirissä.”

Siltojen rakentaminen erilaisten kulttuurien välille on toiminut. Helsinkiin on 2000-luvun aikana muodostunut varsin uudenlainen tapa toimia ja kohdata erilaisuutta. Suhtautuminen graffitiin toimii hyvänä esimerkkinä siitä. Muuttunut suhde graffitiin on voinut vaikuttaa siihen, että muuhunkin asukaslähtöiseen kulttuuriin on alettu suhtautua hyväksyvämmin: ravintolapäivät, block partyt ja Sompasaunan kaltaiset omaehtoiset, ja ilman kaupallista motiivia järjestetyt tapahtumat ja tilat ovat rakentaneet tyystin uudenlaista kaupunkikulttuuria.

”Rennompi ote kaupungilta on hyvä. Välillä on järkevämpää sallia tietty roso, kun taas nollatoleranssi lähti siitä, ettei sallita mitään. Kun pääsimme kauas kieltokulttuurista, koko kaupunkikulttuuri alkoi rönsyillä. Se heijastusvaikutus on näkymätön työvoitto ja punainen lanka, joka kytkee nämä yhteen.”

Artikkeli on toinen osa Jari Tammisen Graffiti – vastakulttuurista museoiden suosikiksi -juttusarjassa. Sarjan ensimmäinen osa, Graffiti – säröjä yhteiskunnan julkisivussa löytyy täältä.
Stop töhryille -hankkeesta lisää Voiman arkistosta.

Jugix2:n teos Iistimpää/siistimpää toivottaa metromatkustajat tervetulleiksi Itä-Helsinkiin. Teos on ensimmäinen, jonka lännestä metrolla saapuva näkee.

Jari Tamminen