Teatteri on taidetta, jossa näyttämön ruumiit kohtaavat katsojien kehot samassa jaetussa paikassa ja hetkessä. Kun elämme kehojen erilaisuuden havaitsemisessa herkkää aikaa, tietenkin se näkyy myös teatterissa.
Compañía Kaari & Roni Martinin Studio Pasilaan toteuttamassa Veren häät -flamencoesityksessä tanssijoiden ja näyttelijöiden eri-ikäiset ja eri lailla taipuisat kehot ilmensivät sodan väkivallan osumista kaikenlaisiin ruumiisin. Teatteri Telakan Kimppataksissa lavatilaa raivattiin kehitysvammaisille ja Porttiteatteri toi Kuninkaissaan yhteisön keskelle vankien koviakin kokeneet kehot.
Siinä missä Susanna Kuparisen Kansallisteatterille ohjaama Prima Facie osoitti, miten naisen keholle tapahtuu oikeuskäsittelyn valtarakenteissa, Meri-Maija Näykin Synnytystalkoot pohti ilkikurisen kabareen muodossa yhteiskunnallisen reproduktion olemusta. Katariina Havukaisen, Inkeri Hyvösen ja Ella Lahdenmäen Jumppatytöt taas demonstroivat miten tyttöjen liikuntaharrastukseen kätkeytyy kehollisen yhdenmukaistamisen fasismia.
Ryhmäteatterin Tuuve Aron romaaniin perustuvassa Kalasatamassa ikääntymiskriisin äärellä oleva lesbokirjailija selvitteli elämänsä traumoja ja päivitti paikkaansa tämän ajan identiteettipoliittisessa hyrskynmyrskyssä. Pitemmälle non-binäärisyyden puolelle päästiin Turun kaupunginteatteriin tehdyssä Pajtim Statovcin Tiranan sydämen näytelmäversiossa ja Kansallisteatterin E. L. Karhun Veljelleni-romaanin sovituksessa, jossa kertoja jakaantui neljään erilaiseen kehoon.
Eläinten kehojen empaattista näyttämöllistämistä tutki Joona Halosen Tanssiteatteri Tsuumille tekemä Suojelija. Samassa hengessä Kristian Smedsin ohjaamassa Jäniksen vuodessa näyttämöllisen kehon saivat jäniksen ohella pääsky, tikka, korppi ja jopa metsämansikka. Juha Kauppisen ja Martti Suosalon Starmanissa roolihenkilöksi pääsee varpunen ja Ellis Saaren ja Anni Mikkelsonin Keräilijöissä entinen rajavartiokoira Ystävä. Ihmisen jalkoihin jäävän luonnon ääniä näyttämölle toi myös Vaara-kollektiivin Kainuun metsäkiistat.
Ei-inhimillisiin hahmoihin samaistumisen pisimmälle vei tässä asiassa aiemminkin kunnostautunut Esa Kirkkopelto, jonka Zodiakin kanssa tekemässä Saatana on kuollut -tanssiteoksessa subjektin viittaa nostettiin harpun ylle.
Ihmisen ja metsän kohtaamisen ajankohtaisuutta kuvasi puolestaan se, että kun Kansallisteatterissa esitettiin suomalais-uruguaylaisena yhteistyöä toteutettua, meikäläisestä metsäkolonialismista kertovaa Metsäfuriosaa, samaan aikaan & Espoon teatterissa vieraili Milo Raun tärkeä dokumenttiteatteriesitys Antigone in Amazon.
Vuoden toinen tärkeä ulkomaan vierailu oli Tampereen teatterissa nähty, eurooppalaisen äärioikeistolaisuuden nousua käsitellyt Tiago Rodriguesin Catarina and the Beauty of Killing Fascists. Populistisen uusoikeiston hiukan varhaisempaa syntydynamiikkaa pöyhi puolestaan Pasi Lampelan Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaama Jerusalem.
Vielä kauempaa historiasta tämän ajan rasistisen öyhytyksen perustuksia etsittiin Juha Mustanojan katastrofiballadi Laulujoutsenessa. Kahtia kuplautuneen kansan yhdistämisen mahdollisuuksia yritti urhoollisesti viitoittaa Timo Ruuskasen Rautavaara, ihminen ja ikoni.
Fasismiin rinnastuvaa Venäjän nykymenoa paikallisti Kansallisteatterin Mansikkapaikka, Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkit ja Markus Leikolan Helsinki 98 -ryhmän kanssa toteuttamassa Lähinaapuri. Venäjän kansallismielistä totalitarismia kuvasi myös Helsinki 98 -ryhmän toinen esitys Sinkkipojat, jossa Svetlana Aleksijevitsin kuvaama Afganistanin sota rinnastui Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa.
Viimeksi mainitun rinnalla muita tämän vuoden kohokohtia olivat Linda Wallgrenin Kansallisteatteriin sovittama Angels in America ja Juho Mantereen Q-teatterin ohjaama Uuteen nousuun. Näistä edellinen näytti, että 90-luvun keholliskonservatiiviset asenteet ovat ikävä kyllä jälleen palaamassa keskuuteemme, ja jälkimmäinen teki sekin selväksi, kuinka parasta teatteria syntyy, kun kaikki esittämisen osatekijät puhaltavat sitoutuneesti yhteen hiileen.
