Viime syyskuussa Vuosaaren hylätyssä lukiorakennuksessa ensi-iltaan tuli Helsinki 98 -teatteriryhmän Neuvostoihmisen loppu. Valkovenäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin saman nimiseen dokumenttiromaaniin perustunut näytelmä kuvasi tämän päivän Venäjään rinnastuvaa Neuvostoliiton ajan totalitarismia ja sitä miten ihminen äärimmäisen sorron keskellä saattaa näköpiirissä olevien vaihtoehtojen puutteessa yhä samaistua sortajaansa.
Runsasta kiitosta kerännyt Neuvostoihmisen loppu on nyt tauolla jatkaakseen taas ensi syksynä. Sitä odotellessa sama suomalais-venäläinen työryhmä on turvallisuussyistä yhä anonyyminä pysyttelevän ohjaajansa johdolla tuottanut näytelmäsovituksen myös Aleksijevitšin Sinkkipojista. Kirjan dokumentaariset haastattelut kertovat Neuvostoliiton käymästä Afganistanin sodasta vuosina 1979–1989.
Sinkkipojat–näytelmän perusvalinnat ovat hyvin samoilla linjoilla kuin Neuvostoihmisen lopun. Tosin kun jälkimmäinen kulki pitkälti pääosaa esittäneen Sami Lankin pitkien monologien varassa Elli Närjän esittäessä kaikkia sivurooleja, nyt lavalla heidän ohellaan nähdään myös Emilia Neuvonen ja Maksim Pavlenko. Entiseen tapaan lavastaja Pavel Semtšenkon videot ja valot luovat pelkistetylle näyttämölle syvyyttä, kontrasteja ja kaikupohjaa. Yhtä lailla pukusuunnittelija Anis Kronidova saa jälleen loihdittua hahmojen olemuksiin tunnistettavaa epookin ja tämän ajan leikkausta.
Näytelmän prologissa kannetaan marssien ortodoksisia pyhäinkuvia, joista pian käynnistyvässä työpajassa kukin hahmo kokoaa itselleen rynnäkkökiväärin. Tämä yksinkertainen symboliikka ilmentää Aleksijevitšin tulkintaa siitä, miten Afganistanin sodasta – kuten sittemmin Ukrainan sodasta – tehtiin pyhä ja kritiikin suhteen tabu.
Samassa tyylilajissa silmiemme eteen tuodaan alkuteoksesta poimittuja kohtauksia, joissa kuvataan äitien tuskaa kuolleiden tai traumatisoituneiden poikiensa takia sekä rintamalla koettuja kaatumisia, vammautumisia, sotarikoksia, nälkää, puutetta, kuria ja loputonta holtittomuutta. Yhdessä surrealistisessa kohtauksessa verinen ase sulaa sotilaan kouriin. Jaamme senkin, kuinka kenttäsairaaloista puuttuvat sidetarpeet ja liinavaatteet, koska päihteiden rahoittamiseksi ne on trokattu paikallisille, ja kuinka desinfiointi pitää tehdä bensiinillä, koska upseerit ovat juoneen spriin.
Toisessa näytöksessä näkökulma muuttuu dramaattisesti. Näyttämöllä nähdään videokuvina välittyvien arvostelevien katseiden keskellä istuva kirjailija Aleksijevits (Emilia Neuvonen) joitakin vuosia kirjan julkaisemisen jälkeen järjestetyssä oikeudenkäynnissä. Siellä hän joutuu vastaamaan syytöksiin siitä, miten oli kirjallaan tullut halventaneeksi isänmaallisuuden ohella Afganistanissa kaatuneita ja muitakin siellä taistelleita sotilaita.
Tämä niin näyttämäkuvaltaan kuin näyttelijätyöltään riipaiseva jakso perustuu Sinkkipoikien myöhäisempien painosten liitteenä julkaistuun aineistoon. Sen todistajapuheenvuorot leikkaavat sattuvasti Neuvostoihmisen lopun teemaan siitä, miten totalitarismin ja ideologian alistama ihminen saattaa alistua vielä uudestaan. Ehkä pakon edessä – tai sitten tilanteessa, jossa se vaikuttaa ainoalta mahdollisuudelta välttää kestämätön tunne siitä, että omat kärsimykset on koettu turhaan.
Molemmat Helsinki 98 -teatteriryhmän teokset osoittavat vastaansanomattomasti, miten tärkeä kirjailija Svetlana Aleksijevitš on ja miten surullisella tavalla ajankohtaisia hänen teoksensa ovat yhä. Samalla on upeaa nähdä poikkeuksellisen puhuttelevaa teatteria itähelsinkiläisessä lähiössä.
Sinkkipoikien esityksiä ainakin 3.6. asti, mutta lisäesityksiä ilmeisesti tulossa kysynnän mukaan. Neuvostoihmisen loppu jatkaa 26.8. Liput ja lisätiedot: fienta.com
