Alina (Wenla Reimaluoto) on nuori poliisi, jota huolestuttaa veljensä Villen (Otto Rokka) outo katoaminen. Heidän isänsä Keijo (Petri Liski) ja ukrainalaistaustainen äitinsä Ruslana (Maria Kuusiluoma) ovat marjatilallisia pienellä suomalaisella paikkakunnalla, jossa on tapahtunut thaimaalaisten marjanpoimijoiden ihmiskauppaa.

Pian käy ilmi, että Ville on äitinsä ja isoäitinsä Valentinan (Pirjo Luoma-aho) toimesta passitettu homojen eheytyshoitoon Venäjälle. Siellä hän on joutunut tätinsä Mashan (Wanda Dubiel) myötävaikutuksella mengelemäisen psykiatrin (Janne Reinikainen) sadistiseen rääkkiin.

Tämä on lähtöasetelma Sofi Oksasen kirjoittamassa ja Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon Suurelle näyttämölle ohjaamassa Mansikkapaikassa.

Vaikka näytelmän huomiot Venäjän valtiollisesta homovainosta ja sisäisestä moraalikorruptiosta ovat ajankohtaisia, valittu tyylilaji yllättää mustavalkoisuudellaan. Havainto suomalaisesta kyynisyydestä ulkomaalaisten työoikeuksien suhteen on myös sattuva, mutta kovin pitkälle ei senkään äärellä päästä.

Draaman uhraamista kantaaottavuuden alttarille jouduttavat pinnallisiksi arkkipositioiksi kirjoitetut henkilöhahmot. Siinä missä Alina on hyvän perikuva, venäläinen psykiatri edustaa puhdasta pahaa. Ruslana ja Valentyna ovat puolestaan kapean yksinkertaisia ja taikauskoisia, Masha itsekäs opportunisti ja Keijo-isä moraalisesti laiska. Näytelmän maantiedekin pelaa ideaalityypeillä: siinä missä Venäjä näyttäytyy helvetin pätsinä ja Suomi takapajulana, vapauden valtakunnaksi nostetaan Berliini.

Kun hahmolta puuttuu psykologinen syvyys ja sisäinen ristiriita, näyteltävää jää vähän. Parhaiten ahdingossa onnistuu Otto Rokka, jonka Ville sentään yrittää pyristellä ulos uhriuden roolihäkistä.

Kansallisteatteria sopii kiitellä tärkeiden aiheiden esiin nostamisesta, mutta valittaen on todettava, että tehty taustatyö ei ole ehtinyt jalostua ehjäksi näytelmäksi.

Mansikkapaikan esitykset 26.10. asti.