Kirjailija Pirkko Saision avainlauseet tapaavat olla muodoltaan ja rytmiltään tarkkoja ja tukevasti jaloillaan seisovia. Seuraava lause sitten asettelee asiaa hivenen uuteen valoon, hiukan kuin artesaanipuuseppä sipaistessaan taltallaan esineeseensä lisää kulmaa ja luonnetta.
Saisio on jo yli 50 vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan kirjoittanut 25 proosateosta sekä yli 30 näytelmää. Lisäksi tuotantoon kuuluu elokuvien ja televisiosarjojen käsikirjoituksia, balettilibrettoja, laulujen sanoituksia ja ties mitä.
Hänen viimeisimpiä romaanejaan ovat historiallisten kertomusten kautta elämän kulkua ja uskonnollisuuden kokemusta eri kulmista kuvaava, yli 800-sivuinen Passio (2021) ja Josif Stalinin ihmisyyttä ja totalitaarista valtaa käsittelevä Suliko (2024). Tuore tapaus on myös käsikirjoitus Pirjo Honkasalon ohjaamaan Orenda-elokuvaan (2025). Siinä Saisio esittää itse toista pääroolia, uskossaan horjuvaa pappia.
Ajattelen, että Pirkko Saisio, jos kuka, osaisi antaa minulle uutta näkökulmaa mieltäni piinaaviin kysymyksiin yhteiskunnan ahdistavasta ilmapiiristä, omasta ikäkriisistäni ja siitä, miten voisi ymmärtää elämänsä merkitystä muuten kuin vain kovasti puuhailemalla.
Saisio viettää loppukesää mökillä länsirannikolla, joten oraakkelin vuoreksi sovitaan eräs kaarinalainen huoltoasema.
”Ilmastonmuutos tietenkin”, vastaa kirjailija empimättä kysymykseen, mikä häntä nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä eniten huolestuttaa.
”Kun sille ei tehdä mitään, tavallaan millään muulla ei ole kauheasti väliä, koska sitten tässä hiljaa hiipuu kaikki. Tämähän on ollut katastrofaalinen kesä. Ja sitten tätä yhteiskunnallista ilmapiiriä tietysti kuvaa se, että Sebastian Tynkkynen sanoi, että nautitaan lämpimistä ilmoista.”
Yhteiskunnallisen keskustelun juuttuminen loputtomiin vastakkainasetteluihin tuntuu olevan juuri se aikamme ongelma, joka tekee kaikkien muiden ongelmien ratkaisemisen mahdottomaksi.
”Tuntuu välillä, että jotkut persut voisivat vaikka ampua konekiväärillä itseltään molemmat jalat, jos se ärsyttäisi meidät vihervasemmistolaiset vässykät itkemään ja ulisemaan. Se logiikka menee sillä tavalla niin, että näin mitattuna toiminnan täytyy olla oikein”, Saisio sanoo.
Silti peiliin katsomisen tarvetta on omallakin puolellamme.
”Ihan turhaa äärioikeistolle on puhua polarisaatiosta tai muustakaan. Mutta itse olen saanut hirveästi turpaani somessa myös niiltä, joiden arvelen voivan kuunnella. Metrin mitassakin on aina kaksi ääripäätä. Eihän ääripää vielä välttämättä tarkoita epäinhimillisyyttä tai typeryyttä, mutta ei voi ohittaa sitä, että ääripäät ovat ylipäänsä olemassa.”
”Tuntuu välillä, että jotkut persut voisivat vaikka ampua konekiväärillä itseltään molemmat jalat, jos se ärsyttäisi meidät vihervasemmistolaiset vässykät itkemään ja ulisemaan.”
Kulttuurivasemmiston erityinen ongelma liittyy ylimielisyyteen.
”Se näkyy esimerkiksi siinä, miten oikeiden käsitteiden käytöstä tulee hyve sinänsä. Se jakaa ihmisiä. Ja ihmisethän voivat olla erittäin oikeudenmukaisia ja tasa-arvoisia ilman, että osaavat käyttää siitä tiettyä terminologiaa. Yksi iso virhe, mihin koko vihervasemmisto lähti Suomessakin, liittyy siihen, että puhe muuttui akateemiseksi, ja yhtäkkiä meilläkin perussuomalaiset ovat se työväenluokan puolue.”
Kulttuurivasemmiston tekopyhyyttä Saisio kuvasi osuvasti jo näytelmässään Koivu ja tähti (2017). Siinä joukko keski-ikäisiä ja sangen keskiluokkaisia samppanjasosialisteja vetäytyy kesämökille viettämään rapujuhlia. Kaiken nostalgisen viisastelun keskellä heiltä jää huomaamatta oma etääntymisensä sekä uusista epätasa-arvon käytännöistä että luonnosta.
”Siinä näytelmässä oli yhtenä ideana puheen ja analyysin paljous, eli että ei vaieta hetkeksikään katsomaan, mitä tapahtuu oikeasti tällä hetkellä. Kaikki on niin hallussa, hallussa, hallussa, kunnes sitten huomataan, että oikeasti mikään ei ole hallussa.”
Koivun ja tähden vanhan koulun vasemmistolaiset huomaavat yllättäen olevansa hukassa maahanmuuttoon liittyvän uuden luokkajaon ja kiristyvien rajaselkkausten keskellä. Samoja teemoja Saisio käsitteli romanien näkökulmasta myös heti seuraavassa näytelmässään Musta Saara (2018).
Nykyisessäkin maahanmuuttokeskustelussa äärioikeiston rasismin rinnalla Saisiota vaivaa vihervasemmistolainen tapa torjua vaikeita kysymyksiä.
”Minua ärsyttää, että meidän puoleltamme esimerkiksi akateemisesti korkeassa asemassa oleva ihminen saattaa sanoa, että pakolaisten suhteen ensimmäisen vuoden aikana miljoona olisi sopiva määrä. Kummaltakaan puolelta ei päästä järkevään keskusteluun siitä, mikä on meidän inhimillinen velvollisuutemme ja mitkä ovat meidän todelliset mahdollisuutemme.”
Lyömäaseena erilaisuus
Maahanmuuton rinnalla uudeksi kiistakapulaksi ovat nousseet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet.
Orenda-elokuvassa Saision esittämä pappi rukoilee Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen sijaan Äiti-Jumalaa joutuen vastaamaan sanoistaan tuomikapitulille tehtyyn valitukseen harhaopista. Syytetty perustelee saarnaansa sillä, että jos Jumala todella on kaikkeus, täytyyhän häneen liittyä myös kaikki sukupuolet.
”Minulla on mielikuva ikään kuin ohjaaja olisi lisännyt pari lausetta sinne papin suuhun ja tämä on toinen niistä”, virnuilee Saisio viitaten ohjaajalla tietenkin puolisoonsa Pirjo Honkasaloon.
Vaikka Orendassa kysymys Jumalan sukupuolesta on ensi sijassa teologinen ja liittyy siihen, miten löysin rantein usein päädymme inhimillistämään Jumalaa, ajatus osuu hyvin kristinuskonkin varjolla käytävään hyökkäykseen erilaisuutta kohtaan.
