Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Elokuvavuosi 2019 oli mitä mainioin. Ei ehkä aivan yhtä hyvä kuin edellinen, mutta toisaalta Suomessa ensi-illan saaneiden elokuvien osalta tilanne oli lähes sama. Positiivinen yllätys vuoden katsojatilastoissa oli Almodovarin paluu ja Tarantinon varsin vaikean elokuvan nousu vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon. Muutoin tilanne art house -elokuvien suhteen näyttää varsin epävakaalta, mutta tästä kaikesta huolimatta alle on kelpuutettu pelkästään kaupallisen elokuvateatterilevityksen saaneet elokuvat. Osa teksteistä on julkaistu aiemmin, mutta kertaushan on opintojen äiti.
10. Booksmart
Olivia Wilden esikoisohjaus lukionörteistä sisältää viime vuosien parasta komediaa. Vaikka osa elokuvan parhaudesta tulee käsikirjoituksesta, on paljolti näyttelijöiden ja ohjaajan ansiota, että teksti herää eloon ruudulla.
8. Koirat eivät käytä housuja
J-P Valkeapään elokuva ei ole ainakaan tässä vaiheessa noussut Suomessa menestykseksi. Koirat eivät käytä housuja myytiin Yhdysvalloissa suoratoistopalvelulle, joten ehkä rohkeasta aiheesta johtuen elokuva kiinnostaa ihmisiä vasta, kun sen voi kurkkia kotosalla.
Jotkut elokuvan fanit ovat nähneet sen estetiikassa jotain giallomaista ja itsekin näin etenkin sen lopussa heijastuksia Cruisingiin (jota on pidetty hyvänä esimerkkinä gialloista innoituksensa saaneesta elokuvasta). Mutta varsinaista murhamysteeriähän elokuvassa ei ole, sillä Juhan (Pekka Strang) vaimo hukkuu. Valkeapään estetiikka on tosin vahvimmillaan juuri Juhan palatessa hapenpuutostilan avulla samaan hallusinaation tai näyn pariin, jonka hän koki yrittäessään pelastaa vaimoaan.
Juhan ammatti lääkärinä (rationaalinen tiedemies) on tarkoituksellisesti ristiriidassa Monan (Krista Kosonen) hänelle tarjoaman kokemusmaailman kanssa, johon liittyy kuoleman rajamaille pääsy. Ja vaikka itse olen varsin rationaalinen skeptikko, niin elokuvan sisäisessä maailmassa selittämättömät näyt on tarkoituksella jätetty varsin avoimesti tulkittaviksi.
Jos elokuvasta ei täysin gialloille tyypillistä mysteeriä tai yliluonnollisuutta löydy, niin seksuaalisuuden ja kuoleman välimaastossa liikkuvan elokuvan tunnelmassa on silti ripaus Bunuelia. Niin tai näin, elokuva pyörii edelleen Helsingin elokuvateattereissa, joten kiinnostuneet ehtivät sen katsoa ennen Jussi-gaalaa, joka toivottavasti nostaa uudelleen elokuvan osakkeita.
7. Kärsimys ja kunnia
Almodóvarin hieno elokuva selittää ohjaajan viimeaikaisten elokuvien hengettömyyttä. Vaivihkaa metaelokuvallisista palasista kasautuu yhteen myös koskettava taiteilijamuotokuva, joka palauttaa sekä elokuvan ohjanneen Almodóvarin että ohjaajan alter egon (elokuvan pääosassa loistaa Antonio Banderas) yhteyden tunteisiinsa. Pitkästä aikaa Almodóvar myös sisällyttää elokuvaansa teatterikohtauksen, joka on puhdasta elokuvaa parhaimmillaan.
6. Once Upon a Time… in Hollywood
5. Burning
Lee Chang-dongin sovitus Murakamin novellista käsittelee luokkaeroja. Tosin Lee lataa Burningiin paljon piilomerkityksiä ja sen mystinen aura olisi ansainnut enemmän huomiota Suomessa. Alkuvuodesta elokuvateattereihin tulleen elokuvan nimi ei sanonut eräälle kollegalle enää mitään muutamaa kuukautta myöhemmin Cannesissa.
4. Midsommar
3. Amazing Grace
Sydney Pollackin dokumentti Aretha Franklinin gospel-levyn nauhoituksista on yksi tämän vuoden tunnerikkaimpia dokumenttielämyksiä. Tuskallisen hikisissä nauhoituksissa jäi klaffi vähäiselle käytölle ja tästä syystä elokuvaa on ollut vaikea synkata ääniraidan kanssa yhteen ennen nykypäivää. Vuonna 2008 kuollut ohjaaja-näyttelijä ei siis koskaan ehtinyt nähdä valmista tuotosta materiaalista, jota hän kuvasi kahtena iltana losangelelilaisessa kirkossa järjestettyjen nauhoituksien aikaan.
Kun samaisen kirkon James Cleveland murtuu itkemään Franklinin laulaessa Amazing Gracea, tai kun Franklin pääsee laulamaan Marvin Gayen Wholy Holya, niin Clevelandin käyttämälle nenäliinalle voi olla käyttöä myös suomalaisissa elokuvateattereissa.
2. Nuoren naisen muotokuva
Céline Sciamman elokuva 1770-luvun kuvataiteilijasta (Noémie Merlant), joka palkataan maalaamaan kihloissa olevan naisen muotokuva on päällisin puolin perinteinen historiallinen draama, mutta todellisuudessa kaikkea muuta. Radikaalin teoksen ensimmäinen kulma syntyy taiteilijan sukupuolesta ja toisekseen heidän välilleen muodostuvasta kemiasta. Kolmanneksi kihloissa olevaa Héloïsea näyttelevä Adèle Haenel oli pitkään yhdessä elokuvan ohjanneen Céline Sciamman kanssa. Neljänneksi elokuvassa ei juuri ole miesrooleja, ja oikeastaan mies ilmestyy ruutuun pilaamaan kaiken.
Koska Héloïse ei suostu maalattavaksi, on taiteilijan tarkkailtava hänen kasvonpiirteitään salaa. Elokuva rakentuu pitkälti näiden katseiden varaan, ja niiden seksuaalisesta latauksesta vihjaillaan melkein yhtä ujosti kuin naiset lähenevät toisiaan. Ja Sciamma todella osaa löytää kulman, josta katsella eksäänsä. Haenel on sukupolvensa tunnetuin ranskalainen näyttelijä, mutta Sciamma saa hänestä irti jotain, mitä en ole lukuisissa elokuvissa aiemmin nähnyt. Etenkin toisella katsomiskerralla lopun tunnelataus tuntui aidolta.
Nuoren naisen muotokuva ei nojaa yksinään metatekstuaalisiin seikkoihin ja sen traagisuus koskettaa riippumatta siitä miten syvällisesti sitä lukee. Sciamma käyttää musiikkia ainoastaan kolmessa kohtauksessa (ja kahta eri kappaletta), mutta niiden elokuvallinen ja tunteellinen voima on sitäkin voimakkaampi.
1. Us
…
Lisää listoja! Edellisen blogikirjoituksen lisäksi vuosikymmenen parhaiden elokuvien listoja olen koonnut tänne, tänne, tänne ja tänne. Tämän vuoden parhaat vanhat elokuvat löytyvät täältä.
