Operazione Spoiler-O

Lukeminen kannattaa lopettaa tähän, jos et ole vielä nähnyt Once Upon a Time … in Hollywoodia. Elokuvassa ei tapahdu montaa sen jännityksen kannalta keskeistä asiaa ja aion paljastaa yksityiskohtaisesti juuri ne tärkeimmät kohdat.

 

Tarantinon uuden elokuvan suhteen ei tunnu syntyvän konsensusta edes elokuvan nimestä, jossa pisteet ovat eri kohdassa eri medioissa. Eikä ihme. Kyseessä on ehkä Tarantinon uran moniulotteisin elokuva, jonka tulkitseminen riippuu paljolti siitä mitä kaikkea sen kuvaamasta aikakaudesta tietää etukäteen.

Itse asiassa elokuvan jännitteen toimimisen kannalta on äärimmäisen keskeistä, että tietää ainakin Mansonin kätyrien tappaneen kahden muun ihmisen lisäksi Polanskille raskaana olleen Sharon Taten ja Jay Sebringin Cielo Drivella 9.8.1969. Elokuvan katsomista auttaa myös, jos tietää, että Tate ja Polanski asuivat talossa, jossa Mansonin kanssa (epäonnistuneita) musiikkibisneksiä ennen hoitanut Terry Melcher oli edellinen vuokralainen. Elokuvassa Manson käy talolla kyselemässä Melcheriä eikä irrallista kohtausta selitetä oikeastaan lainkaan.

Tietysti myös se (viimeinen spoilerivaroitus), ettei Sharon Tate (Margot Robbie) kuole elokuvassa edellyttää käytännössä sen, että katsoja tietää vähintään Taten oikeasti tulleen murhatuksi. Tai ehkä elokuvan voi katsoa ilmankin tätä tietoa, mutta elokuvan ajatukset saattavat jäädä arvoituksiksi. 

Kuvaavinta on se, että tämä kaikki oletetaan, vaikka elokuva ei lopulta kerro Tate-murhista kuin viitteellisesti. Sitä voi parhaiten kuvailla Tarantinon Boogie Nightsiksi. Molemmissa elokuvissa oikeisiin henkilöihin pohjaavat keksityt hahmot elävät elokuvahistoriallisesti mullistavan aikakauden taitekohdassa.

Vuonna 1969 Easy Riderin menestys viimeistään muutti pysyvästi Hollywoodin suuntaa. Pienellä budjetilla kuvatusta kokeellisesta elokuvasta tuli iso hitti. Jo kaksi vuotta myöhemmin esimerkiksi Warnerin kesäohjelmisto koostui niinkin oudoista elokuvista kuin McCabe & Mrs. Miller, Omega Man (Viimeinen mies), Klute, The Devils (Paholaiset) ja Dusty and Sweets McGee.

Studion kulta-ajan päättyessä moni asia muuttui, mutta Tarantinon elokuvan kannalta keskeisintä on mainita hippityylin valtavirtaistuminen. Sitä myöten monella elokuvarooleja tehneellä miesnäyttelijällä oli vaikeuksia löytää rooleja isommista elokuvista. Elokuvan Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) pohjaa ainakin Vince Edwardsiin, Ty Hardiniin, Fabianiin, Edd Byrnesiin, Tab Hunteriin ja George Maharisiin. Heillä kaikilla oli vaikeuksia pysyä mukana kuvioissa studiokauden loputtua.

Kun Rick Dalton lähtee Italiaan tekemään Corbuccille spaghettiwesternejä ja päätyy tekemään myös rikoselokuvaa Operazione Dyn-O-Mite!, nähdään elokuvasta pitkä pätkä takaa-ajosta, joka on suoraan Corbuccin Moving Targetista (joka tosin kuvattiin jostain käsittämättömästä syystä Ateenassa). Sen pääosaa näytteli Ty Hardin. Tarantinon mukaan muita keksittyjen elokuvien oikeita versioita ovat Tab Hunterin Gunman’s Walk (“Gunman’s Walk is Tanner“) ja Edd Byrnesin Secret Invasion (”Secret Invasion is 14 Fists of McClusky“).

George Spahnin rooliin alunperin pestatulla Burt Reynoldsilla oli myös vaikeuksia studiokauden lopussa ja hänkin kävi Ty Hardinin tavoin Italiassa Corbuccin ohjattavana. Tosin viime vuonna kuollut näyttelijä löysi tiensä takaisin Hollywoodiin ja sai vielä Oscar-ehdokkuuden Boogie Nightsista.

Tarantinon Hollywood on siis ennen kaikkea elokuva näyttelijöistä, jotka koneiston jauhamisen jälkeen sylkäistiin ulos kuin purukumi suusta. Tai oikeastaan Hollywood on elokuva lyhyeksi jääneistä Hollywood-urista, sillä Taten haamu leijuu niin keskeisesti sen yllä.

Monissa arvioissa Cliff Boothin (Brad Pitt) ympärillä leijuvaa huhua on tulkittu lähinnä #metoo-näkökulmasta, mutta toisaalta osa on verrannut sitä Natalie Woodin mystiseen hukkumiskuolemaan, jonka yhteydessä esimerkiksi Wikipediassa mainitaan suoraan poliisin epäilleen Woodin kanssa naimisissa olleen Robert Wagnerin osuutta asiaan. Wood sopii Tarantinon elokuvaan täydellisesti myös siksi, että hän pitkälti katosi Hollywoodista vuoden 1969 jälkeen, ja keskittyi perhe-elämään, eikä näytellyt 70-luvulla kuin muutaman roolin.

Sattumaa tai ei, niin Natalie Wood on myös mukana Tarantinon kuratoiman New Beverlyn heinäkuun ohjelmistossa, jonka lähes jokainen elokuva on suorassa yhteydessä Tarantinon uusimpaan. Ohjelmiston This Property is Condemned toi hänelle Golden Globe -ehdokkuuden vuonna 1967.

Ohjelmiston muista elokuvista Lee Marvinilla on tuplarooli Cat Balloussa, jossa hän esiintyy sekä vaaleisiin pukeutuneena ja alkoholisoituneena sankarina että mustiin ja teräsnenään sonnustautuneena klassisena pahiksena. Western-parodian varsinaisessa pääosassa nähdään Jane Fonda, jonka esittämä hahmo palkkaa alkoholisoituneen Marvinin suojelemaan häntä teräsnenä-Marvinilta. Tarantinoa usein syyllistetään omituisista leffaviittauksista, mutta Cat Balloun tuplarooli toi Marvinille Oscarin.

Yhteyksiä Tarantinon elokuvaan on helppo vetää. Rick Dalton on alkoholisoitunut mies, joka lopulta suojelee Tatea murhaajilta. Jos pohdintaa vie pidemmälle, niin Dalton näyttelee elokuvan sisällä olevissa tv-sarjoissa pahiksia. Dalton joutuu tässä vaiheessa uraansa nuorempien sankarien maalitauluiksi, mutta Tarantino tarjoaa hänelle mahdollisuuden palata sankariksi pelastamalla Taten, josta elokuvan loppuratkaisun vuoksi saattaa seurata rooli nousussa olevan puolalaisen elokuvassa… Tavallaan Marvinin tuplarooli Cat Balloussa kiteyttää paljolti tv-western-tähtien urapolun täydellisesti ja sitä kautta sen yhteys Daltoniin on ilmeinen, vaikka edellistä monimutkaista tulkintaa pitäisi liian kaukaa haetulta.

Tarantinon elokuva on myös täynnä symmetriaa. Dalton ja Booth ovat paitsi kaveruksia myös esiintyvät samoina hahmoina työkseen. Daltonin jutellessa lavasteissa nuoren lapsinäyttelijän kanssa, Booth kuljettaa alaikäistä liftaria ja päätyy Mansonien Spahn-ranchille, jota käytettiin myös elokuvien kuvauksissa. Elokuva seuraa päähenkilöitään lähinnä helmikuun kahdeksantena ja hyppää puoli vuotta eteenpäin murhailtaan ja -yöhön elokuun 8.-9.

Tätä kaikkea voi toki pitää turhana näpertelynä ja itsekin suhtauduin elokuvaan aluksi kahtiajakoisesti. Viimeistään toisella katsomiskerralla Rolling Stonesin Out of Timen tahdissa ja Hollywoodin valotaulujen syttyessä olin vakuuttunut, että kyseessä on vähintäänkin yksi tämän vuoden kauneimmista elokuvista. Ehkä myös yksi Tarantinon kolmesta parhaasta elokuvasta.

Kuten monet tässä mainitut elokuvat, Hollywood on vanhanaikainen ja maskuliininen. Kuinka paljon sitä peilaa nykypäivän politiikkaan on makukysymys, josta varmasti kiistellään pitkään. Monissa negatiivisissa reaktioissa jää huomiotta, että Tarantino pilkkaa täysin avoimesti Daltonia. Selkeästi parodisten tekaistujen klippien lisäksi elokuvassa on paljon hyväntahtoista huumoria.

Sen nostalgia miesten maailmaan, jossa naiset ovat monesti koristeina, ei ole ongelmatonta. Toisaalta Tarantino on tehnyt jo symmetrisen elokuvan stuntmiehestä, jossa naiset hakkaavat miehen. Ehkä paras tapa kuvata Hollywoodia on sittenkin Death Proofin peilikuva.

Lopun väkivallasta puuttuu täysin Kunniattomissa paskiaisissa tai Django Unchainedissa haettu voimakas ja vilpitön kostotunnelma. “Sankareista” Booth loukkaa itsensä melkein heti ja Dalton luistaa melkein täysin taistelusta käyttäen lopulta liekinheitintä jo vammautuneeseen teiniin. Epätäydellistä. Ehkä parodiaa koko kohtaus.

Satumaisesta lopusta jää sitä paitsi ristiriitainen ja liikuttunut tunnelma, koska sitä katsoessa on vaikea olla samaan aikaan miettimättä mitä oikeasti tapahtui. Ja mitä Polanski olisi Chinatownin ohella voinut saada aikaan Hollywoodissa, jos ei olisi pitkälti sen seurauksena sekoillut itseään maanpakoon.

Vaikka loppu on muka toiveikas, ainakaan oma mielikuvitukseni ei riitä kovin pitkälle, koska tiedän mitä oikeasti Tatelle kävi. Ja se lienee tarkoituskin.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä