ElokuvaKirjoittanut Mikko Pihkoluoma

Miniarviot: Rakkautta ja anarkiaa 2023

Lukuaika: 2 minuuttia

Miniarviot: Rakkautta ja anarkiaa 2023

Postikortteja TukholmastaPostikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Tällä viikolla alkaneen Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin elokuviin saa yhä lippuja, joten jaan yhdeksän suosikkiani ohjelmistosta. Alta löytyy sekä linkkejä vanhoihin juttuihini tai pitkälti jo aiemmin blogissa ilmestyneisiin teksteihin pohjaavia miniarvioita.

Kuolleet lehdet ja In Our Day

Passages – hetkessä 

Ira Sachs profiloitui 2000-luvulla New Yorkin bi- ja homorakkaustarinoiden lahjakkaimmaksi ohjaajaksi. Sittemmin hän on tehnyt jo kaksi elokuvaa Euroopassa, joista Pariisin luovaa luokkaa satirisoiva Passages – hetkessä on ensimmäinen täysosuma. Kolmiodraaman ytimessä on ärsyttävän vaativa elokuvaohjaaja (Franz Rogowski), jonka narsismi aiheuttaa tuhoa hänen lähipiirissään, kun hän aloittaa hetken impulssista uuden suhteen (Adèle Exarchopoulos), vaikka asuu edelleen aviomiehensä (Ben Whishaw) luona.

Sachs on vapautunut hieman alkutuotantonsa ozumaisesta kameratyöstä vapaampaan ilmaisuun. Taitavana dramaturgina Sachs pitää elokuvan kiinnostavana – ja jopa koskettavana – vaikka henkilöhahmojen ratkaisujen näköalattomuudelle voi myös nauraa.

Showing Up 

Kelly Reichardtin Showing Up sivuaa mielenterveyden aiheita, kun portlandilaistaiteilija Lizzien (Michelle Williams) veli (John Magaro) alkaa käyttäytyä huolestuttavasti. Suurin osa elokuvasta kuitenkin käsittelee taiteilijan omaa kamppailua arjen ärsytysten ja stressin kanssa. Eniten haittaa aiheuttaa pulu, jonka kimppuun Lizzien kissa hyökkää ja josta Lizzie lopulta joutuu pitämään huolta. Lizzie muistuttaa aika paljon Reichardtia itseään ja elokuvassa on jännä itseironinen tunnelma. Lempeä ja lämmin elokuva oli kuvalliselta kieleltään vuoden 2022 Cannesin tasapainoisin ja huolellisimmin tehty elokuva.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Funny Pages

Näyttelijä Kevin Klinen poika – ja indielauluntekijä Frankie Cosmoksen, eli Greta Klinen isoveli – Owen Kline esitteli esikoisohjauksensa Funny Pagesin kertaamalla Director’s Fortnightin syntyhistoriaa, johon liittyy tiiviisti uuden aallon ohjaajat. Heidän työnsä kriitikoina Cahiers du cinemassa oli osaltaan nostamassa piirrettyjen arvostusta taidemuotona ja näistä Kline mainitsi erikseen mm. Tex Averyn, ja lisäsi, että pitkälti hänen elokuvansa on samassa hengessä luotu. Puhe herätti vuoden 2022 Cannesissa varsin innostuneet aplodit, koska harvemmin ohjaajat sanovat mitään järkevää juuri ennen näytöstä.

Funny Pages kertoo lukiolaisteinistä (Daniel Zolghadri), joka päättää traagisen tapahtuman jälkeen muuttaa kotoa, jättää koulun ja ryhtyä sarjakuvataiteilijaksi. Halvan vuokra-asunnonsa ja uteliaisuutensa vuoksi hän tutustuu toinen toistaan omituisempaan keski-ikäiseen mieheen, jotka tuovat elokuvaan paljon komiikkaa.

Kaikista vuoden 2022 Cannesissa näkemistäni indie-elokuvista Funny Pages erottuu persoonallisuudellaan ja vetää jopa vertoja niin ikään sarjakuvien maailmaan sijoittuvalle American Splendorille (2003). Klinen elokuvan on kuvannut mm. Abel Ferraralle ja Safdie-veljeksille työskennellyt Sean Price Williams yhdessä Hunter Zimnyn kanssa. Elokuva ei ole syvällinen mestariteos, mutta se on hauska draamakomedia, jossa nuori into törmää elämän katkeroittamiin – ja mielenterveydeltään rakoileviin – vanhempiin miehiin.

The Kings of the World

The Zone of Interest 

Jonathan Glazerin uutuus on kylmäävän banaali kuvaus tavalliselta vaikuttavasta saksalaisperheestä, jonka isä sattuu olemaan vastuussa Auschwitzin keskitysleireistä ja kokoustaa insinöörien kanssa tuhokoneiden ominaisuuksista.

Kubi 

Takeshi Kitano on viettänyt viimeisen vuosikymmenen pitkälti Outragen (2010) jatko-osien parissa, mutta Kubi (2023) perustuu ideaan, jota hän on hautonut jo 80-luvun lopulla. Japanin tv-komedioilla aloittanut ohjaaja-näyttelijä on tällä kertaa koonnut kasaan historiallisen samurai-elokuvan, mutta kuivaksi sitä ei voi missään nimessä väittää. Kyseessä on ehkäpä Kitanon uran hauskin elokuva, jossa valtakamppailun juoni on varsinainen sillisalaatti. Väkivaltaa ei juuri säästellä, mutta koko paketti pysyy kasassa Kitanon virneen ansiosta.

Meet Me in the Bathroom

The Strokes -yhtyeen Is This It (2000) oli valtava menestys, jonka post-punk muovasi useiden vuosien ajan paitsi New Yorkin musiikkiskeneä myös samalla tanssilattioiden soittolistoja pitkin Eurooppaa. Haastattelukirjaan perustuva dokumentti käyttää videopäiväkirjaotoksia hyvin kuvatakseen poikkeuksellista hetkeä, jonka merkityksellisyys tullee parhaiten ilmi jo asiaan vihkiytyneille. Dokumentin rönsyilevyys kaikkeen Karen O:sta Williamsburgin musiikkiskenen syntyyn antaa paljon 2000-luvun alun New Yorkin muutoksia seuranneille, mutta se tekee dokumentista myös hieman sekavan.