Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Flown lauantai oli loppuunmyyty ja myös silmämääräisesti arvioituna ero perjantain tungoksiin oli huomattava. Sekä Karri Koiran että Tove Lon keikoilla isompi teltta jäi auttamatta liian pieneksi. Tosin teltan tunnelma oli sitäkin intensiivisempi, koska sinne mahtui vain jos paikalle saapui ajoissa.
Suomen smootheimman koiran settilista on pysynyt viimeiset kymmenen vuotta pääpiirteittäin samana eikä yleisön reaktiosta päätellen ole tarve vaihtaakaan. Tosin tällä kertaa taustabändi toi keikkaan uutta ryhtiä, mikä voi uusien kappaleiden turvin viedä pitkälle. Yhdessä välispiikissä Kenin blondiksi itsensä värjännyt r’n’b-velho kertoi vitsejä Barbie-elokuvasta, mikä oli sinänsä viihdyttävää, mutta jälkikäteen ajateltuna ei ehkä ole pelkkää sattumaa, että sana Warner esiintyy sekä elokuvan että Karrin julkaisujen taustalla vaikuttavien yhtiöiden nimissä.
Lauantai-illan ylivoimaisesti parhain keikka oli 50-vuotisjuhlakiertueensa Suomeen asti ulottanut Devo, joka oli nykykunnossaan todellinen piristysruiske. Yhtyeen vanhasta keski-iästä huolimatta new wave raikasi eikä bändin huumorintaju ollut heikentynyt lainkaan – ehkä jopa pöhkö dadailu sopii jopa paremmin nykyaikaan. Putkeen esitetyt Uncontrollable Urge, Mongoloid ja Jocko Homo olivat niin hyvin soitettuja, että varmasti myös nirsoimmat rockpoliisit joutuivat nytkähtelemään mukana.
Myöhäisillassa Lorde pamautti keikkansa käyntiin heti tunnetuimmalla hitillään Royals, jota seurasi heti lähes yhtä suosittu Solar Power. Uusi-seelantilaisen pop-tähden esitys ei juuri alkuinnostuksesta laantunut. Sitä ennen rehellisen (ehkä liian?) äärimaskuliininen (“24/7 365 pussy stays on my mind”) räppäri Pusha T oli aiempien vuosien vastaavia nimiä parempi, koska lavalla oli enemmän aitoa itsevarmuutta uhoamisen sijaan. Hiteistä mm. Runaway ja If You Know You Know toimivat parhaiten.
Flow-sunnuntain suuriin lupauksiin lukeutunut Caroline Polachek sai vastaansa ehkä aavistuksen uneliaan yleisön. Päälavalla toiseksi viimeinen slotti ei ole ennenkään ollut kiitollisin, sillä soitto loppuu alueella muita päiviä aiemmin. Polachek tarjosi enimmäkseen uusimman levynsä kappaleita, mutta niiden tarttuvimmat hetket tuntuivat olevan lähinnä harvoille ja valituille tuttuja. Eri tyylilajeja lainailevan eksentrisen popkeikan huippuhetkiin lukeutuivat Billions ja Sunset.
Blur vuorostaan lampsi lavalle sopivan laiskalla sunnuntaiasenteella, mutta bändi soitti alusta alkaen yhteen niin täydellisyyttä hipoen, ettei jäänyt mitään sijaa jossitteluille. Viimeistään Beetlebumin kohdalla, ja etenkin sen lopun kitarasurinan iskiessä, oli jo varmaa, että keikka nousee vuoden parhaimmistoon. Albarn sai yleisöstä Country Housen aikana keltaisen höyhenhuivin kaulaansa ja sitä seurannut Parklife piti yleisön innostuneena.
Ehkä mieleenpainuvinta koko keikassa oli Graham Coxonin kitarasoolot ja -surinointi, joiden ansiosta monet liveversiot kuulostivat paremmalta kuin levyltä. Eikä sinänsä ihme, sillä Coxon on varmasti eri kitaristi kuin 90-luvulla ja ehkä hän on jopa löytänyt uutta intoa vanhaan materiaaliin Blurin kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen.
Keikan päätti The Universal, joka monen muun balladin tai rauhallisemman kappaleen ohella toimi lähes yhtä hyvin kuin Song 2:n kaltaiset hitit. Myös uuden levyn kappaleet sopivat sulavasti biisimateriaalin joukkoon, ja joitain lähes huomaamattomia virheitä lukuun ottamatta koko keikka oli kaunis päätös jälleen kerran varsin onnistuneelle Flow’lle.
(Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival)
