Journalismi kärsii osteoporoosista

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Käytin maanantaina liikaa työaikaa miettien eräälle jutulle otsikkoa. Otsikkojen tekeminen on usein yllättävän vaikeaa, ja nyt oli lyhyessä haastattelussa ehditty käsitellä useaa teemaa, joista jokainen olisi ansainnut tulla nostetuksi otsikkoon.

Kyse oli siis jutusta, jossa pohjoisirlantilainen säveltäjä Conor Mitchell pohti omaa taustaansa katoliseksi kasvatettuna homoseksuaalina, maansa väkivaltaisen historian vaikutusta taiteeseensa ja Helsingin juhlaviikoilla nähtävää Riot Symphony -teosta, joka ammentaa aktivismista.

Päädyin lopulta valitsemaan otsikon teemaksi aktivismin, lähteehän koko juttu liikkeelle teoksesta. Mitchell myös antoi aiheesta jutussa herkullisen sitaatin: ”En ole koskaan löytänyt esimerkkiä oikeistolaisesta aktivistista, joka olisi ollut oikeassa.”

Siitäpä räväkkä otsikko jutulle, ja ingressi sitten selittää lisää jutun kontekstia.

KUTEN ARVATA SAATTAA, etenkin sosiaalisessa mediassa jutusta luettiin lähinnä tuo otsikko. Se tuntui – vähemmän yllättäen – provosoivan etenkin oikeistolaiseksi identifioituvia käyttäjiä. Harva käsitti sitaatin liittyvän siihen, että aktivismia teoksessaan käsittelevä Mitchell korosti, ettei kaikki aktivismi suinkaan johda hyvään.

Hyvä otsikko on napakka, mutta herättää kiinnostuksen kalastelematta klikkejä. En tiedä, oliko Mitchell-jutun otsikko hyvä, mutta ainakin se herätti kritiikkiä juttua ja julkaisijaa kohtaan. Se on ilahduttavaa, mutta kärsi samasta ongelmasta kuin valtaosa näkemästäni mediakritiikistä (myös meihin Voimassa kohdistuvasta): onttoudesta ja ulkokohtaisuudesta.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, etteikö journalismissa riittäisi kritisoitavaa, päinvastoin. Suurin osa näkemästäni mediakritiikistä on kuitenkin huonoa, jopa haitallista. Perustelen, miksi.

Yleensä lähtökohtana on jokin journalistinen juttu, joka on kritisoijan näkökulmasta tehty väärin. On haastateltu väärää ihmistä, otsikko on ongelmallinen tai juttu edustaa koko julkaisun kyseenalaiseksi koettua linjaa.

Kun journalismia kritisoidaan yksittäisistä jutuista, kritiikki ohjaa huomion aina hyvin rajattuun osaan journalismia, josta tehdään yleistyksiä leveällä pensselillä maalaten. Median aidot ongelmat nousevat rakenteista, jotka tällainen kritiikki sivuuttaa tyystin tai typistää ongelmiksi, joihin olisi tarjolla helppo ihmeratkaisu, vaikka joku toinen haastateltava tai parempi sanavalinta.

Tällainen kritiikki tyypillisesti heijastaa ymmärryksen puutetta siitä, miten journalistinen media toimii. Se ei ole kasvoton (tai aivoton) monoliitti, vaan omien lainmukaisuuksiensa puitteissa toimiva järjestelmä, joka koostuu ihmisistä. Se on myös, kuten markkinataloudessa käytännössä kaikki, bisnestä, jonka kriittinen arviointi usein jää liian pienelle huomiolle.

Journalismin ei tarvitse olla hyvää, sen pitää vain pysäyttää sosiaalisen median algoritmisessa liejuvirrassa.

VÄITÄN, ETTÄ journalismin suurin ongelma on yksinkertaisesti sen vähyys, siis se, miten surkean vähän Suomessa enää julkaistaan journalismia.

Helsingin Sanomain säätiön yliasiamies Laura Saarikoski kirjoitti viime vuonna Journalistissa, miten vähän päälle kymmenessä vuodessa toimittajien määrä Suomessa oli laskenut kolmanneksella. Eivätkä lukuun edes ehtineet Yleisradion massapotkut tai Maikkarin muutosneuvottelut.

Moni toimittaja työskentelee freelancerina. Journalistiliiton tutkimuksessa ilmeni, että heidän tuloistaan vain 37 prosenttia tulee journalistisesta työstä. Päälle voisi vielä muistuttaa lopetettavista pienlehdistä, viestinnäksi muuttuvista järjestölehdistä tai toisiinsa yhdistyvistä paikallislehdistä.

Journalismilla menee huonosti. Käytän vertauskuvaa: se kärsii osteoporoosista. Lehtiä kyllä julkaistaan, radiosta kyllä tulee uutisia ja isovanhemmat saavat yhä katsoa puoli yhdeksän uutisensa. Mutta kuten luukadossakin, rapautuminen etenee salakavalasti: luusto on kyllä olemassa, mutta sen haurastumista ei huomaa ennen kuin jotain murtuu.

Resurssien supistuminen haperoittaa journalismia esimerkiksi näin: yhä harvempaan aiheeseen löytyy siihen erikoistunut toimittaja, yhä vähemmän on aikaa kontaktien luomiseen ja yhä suppeampaa on juttuaiheiden etsintä. Juttujen menestystä mitataan klikkauksilla, joiden saamiseksi journalismin ei tarvitse olla hyvää, sen pitää vain pysäyttää sosiaalisen median algoritmisessa liejuvirrassa.

Samalla journalismi yksipuolistuu. Suomessa tehdään paljon hyvää perusporvarillista liberaalidemokraattista journalismia, mutta sille ei enää löydy journalismin kentällä haastajia.

PALATAAN VIELÄ Conor Mitchellin haastatteluun. Toinen herkullinen sitaatti häneltä koski vasemmistoa ja ylimielisyyden ansaa: ”Kun julistamme, kuinka ’kansanmurha on väärin’, se ei toimi, jos vastapuoli ymmärtää sen tarkoittavan ’olemme teitä fiksumpia’. Silloin meistä tulee kardinaaleja tai papistoa, jotka esittävät, että moraalimme on parempi kuin teidän moraalinne.”

Median tehtävä ei ole toimia kardinaaleina tai papistona, vaan auttaa kansalaisia näkemään aikamme vallanpitäjät myös kriittisessä valossa. Pahimmillaan mediasta ei kuitenkaan enää löydy ketään, joka kirjoittaa kansanmurhan olevan väärin.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.