Toimittajan pitää pystyä parempaan kuin tekoälyn

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.

Sosiaalisesta mediasta tuttua:

”Valitettavasti maksumuurin takana.”

”Maksumuuri.”

”Hyvä juttu, mutta maksumuurin takana.”

Hieman sisältövaroitusten tapaan on sosiaalisessa mediassa tavaksi journalistisia juttuja jakaessa muodostunut tavaksi varoittaa, jos juttu on maksullinen.

Näin sosiaalisessa mediassa osuvan kommentin, en muista enää keneltä, mutta sen pointti oli, että eihän kukaan valita vaikkapa elokuvien tai kirjallisuuden olevan ”maksumuurin takana”. Olisi hölmöä valittaa jättävänsä elokuvat katsomatta, koska siitä pitää maksaa.

Leffojen piratointi käytännössä loppui, kun niistä maksaminen verkossa tuli helpoksi. Lehdistäkin olisi helppo maksaa, mutta miksi journalismin kohdalla on silti toisin?

Miksi yhden alan kohdalla puhutaan ”maksumuurista”, kun toisten kohdalla koko käsite vaikuttaisi – no, jotenkin pöhköltä. Kaikki ymmärtävät, miksi teatteriesityksessä on maksumuuri.

Maksumuurista varoittamiseen voi nähdä kaksi syytä, toisen hyväntahtoisen ja toisen ikävämmän. Aloitetaan ensimmäisestä.

Voi olla, että journalismilla nähdään olevan sellaista yhteiskunnallista painoarvoa, että sen haluttaisiin olevan avoimesti kaikkien saatavilla. Tällöin maksumuureista varoittelu kumpuaa ärsyynnyksestä: journalismin ei pitäisi olla vain maksukykyistä eliittiä varten.

Ehkä tähän yhdistyy myös pelko ulossulkemisesta. Toiselle ei haluta aiheuttaa kokemusta ulkopuolelle jäämisestä, jonka maksumuuriin törmääminen aiheuttaisi.

Entäs sitten se ikävämpi tulkinta?

Ehkä journalismin ajatellaan olevan niin yksinkertaista bulkkiduunia, ettei sen maksullisuutta nähdä perusteltuna. Verkkohan on täynnä sisältöä, jota saa kuluttaa ihan ilmaiseksi.

Taustalla voi myös olla kokemus siitä, että journalismi ei ole niin laadukasta, että siitä maksaminen kannattaisi. Tämä on ihan perusteltu ajatus, koska let’s face it, suuri osa journalismista on vähintään kehnoa, ellei suorastaan huonoa.

En keksi montaa tylsempää kolumniaihetta kuin toimittaja valittamassa siitä, miten yleisö ei ymmärrä journalismia oikein, mutta tässä sitä ollaan.

Yleisölle saarnaamisen sijaan olen kuitenkin tätä kirjoittaessani miettinyt nimenomaan toimituksia, joissa pohditaan jatkuvasti sitä, miten ylläpitää journalismin arvoa ja merkitystä.

Journalismin merkityksen löytämisen tärkeyttä korostaa se, että sisällön tuottamisen hinta on pudonnut tekoälyn myötä nollan tienoille, kunhan sisällön laadulla ei ole väliä. Tekoäly joukkoviestinnässä jakaa maailman yhä selvemmin niihin, jotka nauttivat informaationsa tekoälyn prosessoimana ja niihin, jotka harjaannuttavat kriittistä ajatteluaan vuorovaikutuksessa ihmisaivojen kesken.

Ennustan, että jälkimmäinen muodostaa yhteisöjä, joissa mielipiteiden perusteleminen, laadukas tarinankerronta ja ajattelun taitojen kehittäminen ovat yhä tärkeämpiä ja arvostetumpia asioita. Parhaimmillaan journalismi onnistuu luomaan merkityksensä juuri tällaisen yhteisöllisyyden kautta.

Ehkä journalismi voisi olla niitä asioita, jotka tuntuvat todellisilta ja aidoilta vielä tekoälyn aikakaudellakin. Se kuitenkin riippuu journalisteista itsestään, ja monessa suhteessa tekoälyyn suhtaudutaan lähinnä laiskan kritiikittömästi ja rajattomana mahdollisuutena.

Emme saa hyväksyä järjestelmää ehdoitta vain siksi, että joudumme toimimaan sen ehdoilla.

Uuden jutun toimituspäällikkö Sonja Saarikoski kirjoittaa Jutun uutiskirjeessä, että tekoälyhypessä näkyy journalistien trauma sen aliarvioimisesta, miten suuri vaikutus internetillä tulisi mediakentälle olemaan. Sisältö lapioitiin verkkoon ilmaiseksi, eikä vielä nykyäänkään verkkojournalismista maksamista koeta tärkeäksi.

Näkökulmaa tukevat myös Hesarin kehitysjohtaja Esa Mäkisen kommentit Journalistissa. ”Media myöhästyi digisiirtymästä aika pahasti. En halua omalla vahtivuorollani sössiä tätä siirtymää”, Mäkinen sanoo tekoälystä.

Tekoälyä ja internetiä ei ole järkevää verrata, Saarikoski kirjoittaa. Ehkä ei, mutta lisäisin itse näkökulman: entä jos media onkin itse asiassa selvinnyt juuri siksi, että se ei lähtenyt turbovaihde silmässä uusien verkkomedian muotojen perään vaan säilytti luotettavuutensa erottumalla yhä hämärämmäksi käyvästä verkkosisällöstä?

Samaa ajatusta jatkaen väitän, että journalismin selviäminen tekoälyn aikakaudella on kiinni jostain muusta kuin sisällön mahdollisimman tehokkaasta tuottamisesta tekoälyn avulla.

Aina voi viritellä rahan jälkeisiä utopioita, mutta niin kauan kuin yhteiskuntamme pyörii rahan ja markkinatalouden ehdoilla, myös journalismi joutuu huomioimaan ne. Se ei kuitenkaan saa estää rahan ja markkinatalouden kriittistä tarkastelua journalismissa. Emme saa hyväksyä järjestelmää ehdoitta vain siksi, että joudumme toimimaan sen ehdoilla.

Tekoäly on umpikapitalistinen tuote ja kiihdyttää yhteiskuntien jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Journalismi voi olla osa ratkaisua tilanteessa, jossa merkityksen katoaminen elämästä ja yhteiskunnasta digitalisaation, automatisaation ja aivottoman tekoälysisällön myötä on yhä suurempi ongelma.

Ehkä siis juuri tekoälytauhkan leviäminen saa meidät lopulta ymmärtämään, että hyvästä kannattaa maksaa, myös journalismissa.

Keskiviikkokolumni

Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje täältä.