Hiljattain minulle sanottiin, että on melko epätavallista, että joku ikäiseni tekee yhä sellaista aktivismia kuin teen. Kun puhutaan luonnon monimuotoisuuden vähenemisen ja ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien ratkaisemisesta, viitataan usein pikemminkin valtiollisiin toimijoihin ja poliitikkoihin, joiden pitäisi varmistaa, että teollisuus ryhtyy käyttämään kestävämpiä tuotantomenetelmiä. Tai sitten mainitaan innovatiivisten suurten teknologiajärjestelmien käyttö tai markkinapohjaiset ratkaisut, jotka perustuvat hinnoittelujärjestelmiin.

Niin sanotut vaihtoehdot, kuten pienimuotoiset ruohonjuuritason aloitteet erilaisista kollektiiveista, (ruoka- ja energia-)osuuskunnista ja yhteisistä (asunto-)tiloista, eivät usein päädy keskiöön. Ne tuodaan harvoin esille kattavissa ja syvällisissä analyyseissä liittyen siihen, mitä meidän tulee tehdä. Kuitenkin näitä vaihtoehtoja – hassua kyllä tai toisaalta ehkä loogisesti – suositaan kehitysyhteistyön piirissä.

Se, että näiden aloitteiden merkitystä ei onnistuta näkemään, liittyy nähdäkseni toiseen epäonnistumiseen: myöskään yhteisön hallinnoimiin resursseihin eli yhteisvaurauteen (commons) nojaavan solidaarisuustalouden voimaa ei nähdä.

Solidaarisuustaloudessa, jota valtio ja markkinat tukisivat mutta jota ne eivät väljähdyttäisi, piilee todellisen muutosvoiman kasvualusta. Solidaarisuustalous antaa tilaa miettiä arkisia käytäntöjämme sosiaalisista, ekologisista ja taloudellisista näkökulmista meille tärkeiden arvojen mukaisesti. Kun ymmärrämme ja tunnustamme tämän yhteisöllisyydessä piilevän voiman, tajuamme, miksi yhteisövaluutoilla, työntekijäkollektiiveilla ja muilla vastaavilla aloitteilla on merkitystä.

Solidaarisuustalouteen siirtymisessä on viime kädessä kysymys oikeudenmukaisuudesta.

mainos

Ehkä on niin, kuten jotkut ehdottavat, että yhteisölliseen toimintaan osallistuvat ihmiset luovat rinnakkaisia todellisuuksia kapitalistiselle yhteiskunnalle, ja ehkä yhä useammat ihmiset liittyvät siihen myös välttämättömyydestä. On kuitenkin selvää, että valtavirtapolitiikka, vaikka kuinka “punavihreästi” toteutettuna, ei tule muuttamaan järjestelmää toivotussa ja riittävissä määrin.

Sillä, että suunnittelemme uudelleen esimerkiksi ruoan- ja energiantuotantojärjestelmämme, ei ole merkitystä vain omalle paikallisyhteisöllemme. Se on edellytys sille, että muut voivat tehdä samoin muualla. Perustarpeiden tyydyttämiseen tarkoitetut järjestelmämme ovat kietoutuneet toisiinsa, ja ne ovat kaukana tuotanto-, jakelu- ja kulutussuhteista, joista kaikki hyötyvät. Solidaarisuustalouteen siirtymisessä on siis viime kädessä kysymys oikeudenmukaisuudesta, joka on myös rauhan edellytys.

Kirjoittaja on solidaarisuustalousaktivisti, joka vaikuttaa muun muassa osuuskunta Oma maan keittiössä, pellolla ja osuuskunnan hallituksessa.

LUE MYÖS: Valta pitää ottaa haltuun itse tekemällä, sanoo kumppannusviljelijä Ruby van der Wekken (Miia Vistilä, Voima 8/2022)