Jokainen työssäkäyvä tietää miltä se tuntuu: Pimeän vuodenajan perjantai, talvilenkkarit lipsuvat jääsohjon täyttämiin monttuihin. Takana 38,5-tuntinen työviikko, ja mielessä vain kotisohva. Pitemmällä tähtäimellä haaveena on Fuengirolan, Pattayan tahi Kreetan loma, jolla parannella perisuomalaista kansantautia – ankaran työstressin aiheuttamaa pohjatonta harmitusta.

Puurramme pitkää työviikkoa vuodesta toiseen, vaikka useat asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet 40-tuntisen työviikon tehokkuuden ja kestävyyden. Jopa joka kuudes työikäisistä on vaarassa sairastua työuupumukseen, ja erityisesti säntillisesti työnsä tekevät nuoret ihmiset uupuvat. Oireet piiloutuvat tilastoihin, sillä työuupumukselle ei ole erillistä diagnoosia.

Vaikka pääoman kasvuun ja säilymiseen tähtäävä työelämä pitää suomalaisen elintason korkealla, se tekee sen kansalaisten elämänlaadun kustannuksella. Ja rajuihin oireisiin tarvitaan rajut lääkkeet.

Huvilentomatkailu on ollut koronavuosien notkahdusta lukuun ottamatta noin viisi prosenttia vuodessa kasvava megatrendi. 

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

”Keskimääräisen suomalaisen” hiilidioksidipäästöistä noin kuusi prosenttia syntyy suoraan lentomatkailusta. Tilastoon vaikuttavat erityisesti himomatkustajat, sillä vain puolet suomalaisista lentää vuosittain. Tarkkaa dataa siitä, kuka lentää ja miksi, on melko vaikea saada, mutta suomalaisten tiedetään jakautuvan selvästi kahteen ryhmään: Niihin, jotka suhaavat muidenkin puolesta ja niihin, jotka eivät lennä juuri ollenkaan.

Ihmiskunnan tuottamat, usein turhat, hiilidioksidipäästöt ovat kestämättömällä tasolla. Enviromental and Energy Study Instituten vuoden 2022 raportin mukaan pelkästään lentomatkailu, josta 81 prosenttia on peräisin matkustamisesta ja vain 19 prosenttia lentorahdista, tuottaa noin 3,5 prosenttia ihmisestä lähtöisin olevasta ilmastopäästöistä. 

Lopulta kyse on kuitenkin sellaisista turhista globaaleista päästöistä, jotka voitaisiin pitkälti poistaa lopettamalla lomalennot ja korvaamalla kaikki paitsi aivan pakollinen ilmailu hitaalla matkustamisella. 

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, ja ympäristökeskustelu kompasteleekin usein nimenomaan inhimillisen hyvinvoinnin ja ympäristön rajojen yhteensovittamisen ongelmaan.

Ilmiselvää on, että yhteiskunta ei tule kestämään kulttuurin kaikista tuhoisimpia piirteitä: lentomatkailua, holtitonta lihansyöntiä, kaupunkiautoilua ja kertakäyttökulttuuria. Toki erilaisia ratkaisuja on keksitty. On vetytaloutta, degrowthia, decouplingia ja muita konsulttianglismeilla nimettyjä poliittisen talouden utopioita. 

Ehkä kiinnostavin uusi talousmalli on Kate Raworthin esittelemä donitsitalous, jonka lähtökohtana on määritellä inhimilliselle hyvinvoinnille alaraja, ympäristön kuormittumiselle yläraja ja sovittaa talous näiden kahden ”kehän” välille ikään kuin donitsin muotoon. 

Donitsitaloudessa viehättävät sen joustavuus ja konkreettisuus. Sen herättämät kysymykset ovat mullistavia: Voisivatko elämän leppoistaminen ja talouden supistaminen palvella sekä inhimillisen hyvinvoinnin että ympäristön etuja? Voidaanko talouspoliittinen kulttuuri organisoida siten, että tarve päästä etelän lämpöön ei olisi niin polttava? 

Jos ihmisellä olisi arjessaan aikaa keskittyä mielekkääseen elämään, kulttuuriin, vapaa-aikaan ja läheisten kanssa hengailuun, voisivatko kotimaa ja sen tarjoama hidas, maltillinen matkailu päihittää burnoutyhteiskunnan fossiilieskapistiset pikavoitot? 

Ja ehkä tärkeimpänä: miksi vielä uskomme siihen, että elintaso ja elämänlaatu ovat synonyymejä?

Kirjoittaja on elintarviketyöntekijä ja Antimilitaristi-lehden päätoimittaja.

• 26.3.2024
• Kirjoittanut voima