”En tiedä, olisiko minun mahdollista puhua elämästäni ilman, että puhun masennuksestani. Masennus on konteksti, sairaus, joka minulla on ollut lapsesta saakka. Sairastuin masennukseen 11-vuo­tiaana ja olin käytännössä koko teini-iän masentunut. Lapsen reflektoiva käsitys omasta identiteetistä ei ole sama asia kuin aikuisella. Teininä olin vain masentunut, eikä miun kokemukseen itsestäni mahtunut muuta.

Kasvoin Lappeenrannassa. Minulla oli tavallinen lapsuus siihen saakka, kunnes vanhempani erosivat. Olin silloin noin kymmenen.

Koulukiusaaminen alkoi samoihin aikoihin. Yksi syy siihen, miksi minua alettiin kiusata, oli se, että hyppäsin yhden luokan yli ja menin kolmoselta suoraan vitoselle. Menetin vanhat kaverini enkä koskaan päässyt uuteen luokkaan kunnolla sisään, vaan minua ruvettiin kiusaamaan.

Koulumenestykseni ei kärsinyt edes silloin, kun aloin kuudennella luokalla teeskennellä sairasta, ettei minun tarvitsisi mennä kouluun. Jossain vaiheessa aloin viiltelemään itseäni. Äiti kiikutti minut verikokeisiin, kun olin koko ajan kipeä, ja hän näki haavat. Siihen saakka olin pystynyt peittelemään niitä.

Viiltely oli ehdottomasti hätähuuto, mutta siihen liittyi myös häpeää.

Kuudennen luokan kävin kotoa ja seitsemännellä luokalla olin sen verran masentunut, että kävin sairaalakoulua. Asuin kotona, aamulla menin päiväyksikköön ja kävin koulussa. Kahdeksannen luokan kävin erityisluokalla ja ysiluokan puoli­välissä menin normaaliluokalle. Lukion kävin normaalisti kolmessa vuodessa ja muutin Tampereelle 18-vuotiaana, kun aloitin yliopisto-opinnot.

En ole varma, kauanko minulla edes on ollut sukupuoli-identiteetti. Minulla ei ole ollut selvää synnynnäistä sukupuolikokemusta, vaan se on ollut todella sirpaleinen.

14-vuotiaana aloin seurustella tytön kanssa ja tajusin, etten ole hetero. Aloin tietoisesti miettiä asioita sukupuolen suhteen vasta kaksikymppisenä, kun olin aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot. Löysin ystäväpiirin, jossa oli paljon sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta.

Muunsukupuolinen identiteettini on ollut muutaman vuoden vahva. Aluksi ajattelin vain olevani todella epänormatiivinen nainen, mihin vaikutti esimerkiksi seksuaalisuuteni ja se, että minut oli jollain tavalla jo lapsena merkattu erilaiseksi. Sitten ymmärsin, että en oikeastaan identifioidu naiseksi. En vain samaistu mihinkään, mitä oletan naiseuden kokemuksesta tai naiseudesta identiteettinä. Mutta en minä myöskään mies ole. Kaikki vertaisryhmät ja ystävyyssuhteeni ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että olen trans.

Sukupuoleni on liikkuva, enkä halua lukita sitä muuten kuin kattokäsitteen muunsukupuolinen alle. En missään nimessä ole nainen, tuskin koskaan transmies, vaan jotain muuta. En halua tehdä itselleni sitä, että minulla olisi identiteettikriisi, jos joskus on maskuliinisempi ja joskus femmempi olo.

Haluaisin päästä niin itseni hyväksyvään tilaan, että voin toteuttaa itseäni miten tahansa, välittämättä siitä, miten se luetaan.

Olen pari vuotta sitten alkanut käyttää binderia ja kiinnittää aktiivisemmin huomiota siihen, miten koodaan itseni ulkoisesti. Aloin sekoittaa feminiinisiä ja maskuliinisia koodeja.

Esimerkiksi kauluspaidat ovat olleet vaatekaappini peruselementti useam­man vuoden ajan. Jossain vaiheessa viihdyin kovasti dandyissa asuissa, ja nyt taas mustanharmaissa kaavuissa liihoittelu on se juttu. Habitukseni on ollut aivan supervaihteleva. Olin teininä gootti ja hyperfeminiininen: käytin korsettia ja korkeita kenkiä. Se oli hauskaa, mutta se oli myös roolia ja naamiaistyylistä leikittelyä.

Rakastan laittaa päälleni herrojen hatun, viikset ja sukkanauhat. Rikon siinä läskitabuja sukkanauhoillani ja myös vähän toivottavasti hämmennän, kun minulla on viikset eikä tissejä.

Kesti hetken aikaa, ennen kuin otin nykyisen kutsumanimeni käyttöön, mutta se tuntui kuitenkin tarpeelliselta. Kutsumanimeni ei ole vielä virallinen nimeni. Se projekti on vielä edessä.

Vaihdoin Facebookissa nimeni. ­Ystäväpiirissäni on muutenkin käytössä paljon epävirallisia kutsumanimiä, ja nimet saattavat vaihtuakin, joten nimeni napattiin käyttöön heti eikä minun varsinkaan pitänyt sitä puolus­tella.

Isälleni ja äidilleni minä muistaakseni soitin ja selitin, että kutsumanimeni on nyt Ree ja se johtuu sukupuoli-­identiteetistäni ja etten identifioidu syntymänimeeni, koska se merkitsee minut naiseksi eikä ole enää oikein.

Muunsukupuolisuudestani äiti totesi, että hän oli vähän miettinytkin jotain tämän suuntaista ja arvioinut, etten identifioidu naiseksi. Se oli jännittävää ja hienoa. Siskoni oli todella kiinnostunut asiasta, ja pohdimme yhdessä paljon suhdetta sukupuoleen. Velikin hyväksyi sen, mutta isän kanssa sai vähän vääntää.

Minulla on jonkin verran kehodysforiaa. Suhteeni alastomaan ruumiiseeni on hyvin vaihteleva ja hankala, koska olen ylipainoinen. Ylipaino on stigmatisoitu: se on väärää ja paheksuttavaa yhteiskunnassa. Minulla on paljon läskihäpeää, vaikka aktiivisesti pyrin sitä vastustamaan.

Kuitenkin rintoihini liittyvä dysforia on erilaista ja sijoittuu eri paikkaan kuin läskihäpeä. En tiedä, miten sitä voisi kuvailla. Se on vain tunne. Yleensä minun on ok olla läskinä julkisessa tilassa, mutta minun ei ole ok olla julkisessa tilassa läskinä, jolla on tissit.

Olen bindannut pitkään. Muun­sukupuoliset läskit eivät paljoakaan näy, koska androgyynien symbolit, kuten Tilda Swinton ja David Bowie, ovat superlaihoja. Kun ensimmäistä kertaa halusin ostaa binderin, yhdelläkään myyjällä ei ollut kuvia niistä lihavien ihmisten päällä. On todella vaikea löytää viittausta siitä, miltä bindattu läski rintakehä näyttää ja millainen profiili siitä tulee.

Olen tasan yhden binderin ostanut. Minulla on kuitenkin bindereitä kuusi tai seitsemän, koska teen niitä itse ja teen niitä myös ystävilleni.

En ole hakeutunut transpolille, koska se yksinkertaisesti pelottaa minua. Vaikka tiedän, että Tampereella on muunsukupuolisena helpompi olla ja johtavilla lääkäreillä on erilaiset asenteet muunsukupuolisuuteen kuin Hyksissä. Helsingissä lääkärit ovat vain päättäneet, etteivät leikkaa mastektomiaa muu sukupuoli-identiteetin häiriö -diagnoosilla.

Minulla on useampikin ystävä, jotka on käyneet Tampereen trans­polin kautta ja saaneet hoitoja. En tiedä, saisinko siitä mitään tässä tilanteessa. Olen reilusti ylipainoinen, ja mastektomia on haastavaa. Ainakin Ruotsissa on painoraja mastektomialle. Olen seurannut yhden lihavan ruotsalaisen tyypin transpolimatkaa. Hän päivittelee näitä, että lääkäri kertoi, että jos vielä viisi kiloa pudottaa voidaan leikata.

Välillä testosteronit houkuttelevat. Omalla hormonitoiminnallani minulla kasvaa jo vähän partaa, mikä on todella jees. Kun isäni bongasi partani, hän luuli, että olen aloittanut testot. Ennen ajelin partaani ja nypin yksittäisiä karvoja pois, mutta nyt olen ehkä muutaman vuoden antanut sen kasvaa. Minusta olisi aivan huikeaa, jos minulle kasvaisi kunnon parta. Sitten minulla olisi huolellisesti maalatut kulmakarvat, ja rakastaisin sitä. Se olisi ihanaa.

Testosteroni saa kuitenkin myös rasvat vaihtamaan paikkaa kehossa. Jännittää vähän, mihin kaikkialle rasvaa lähtisi siirtymään.

Hormoneita ei voi saada muualta kuin transpolin kautta. Myös erilaisilla yrteillä voi rohkaista testosteronin tuotantoa. Ne ovat superkiinnostavia, mutta vain pieniä tönäyksiä halutun hormonituotannon suuntaan.

Pidän hyvin aktiivisesti puoliani. En anna yhdenkään kerran mennä ohi, jos minua puhutellaan syntymänimelläni tai minuun viitataan sukupuolitetusti. Tartun siihen aina, mutta ystävällisesti, koska yleensä kyse on lipsahduksesta.

Puhun muunsukupuolisuudesta, koska se on ymmärrettävä ja suhteellisen helppo käsite, joka aukeaa ihmisille: sukupuoli on joku muu. Käytän paljon myös queer-sanaa viitaten itseeni, koska se sallii liikkuvuuden identiteeteissä. Queer viittaa myös seksuaalisuuteeni ja poliittisiin ajatuksiini.

Olen aktivisti. Sen vuoksi tartun aina siihen, kun minua, ystäviäni tai kumppaneitani sukupuolitetaan väärin. Koen, että se on väärin. Se on hiljentävää, mitätöivää, marginalisoivaa, vaikka se olisi tahatonta.

Jos jotain yleisöä vaikka luentosalissa puhutellaan ’Hyvät naiset ja herrat!’, en ole tervetullut sinne. On monenlaista syrjintää, myös tahatonta, jolla suljetaan ihmisiä ulkopuolelle. Oletuksia pitää aktiivisesti vastustaa.

On yllättävää, että muunsukupuolisuusheräämiseni tapahtui niin myöhään. Kun olen ollut terapiassa lapsesta saakka, niin siinä pyritään ohjaamaan tiettyyn itsereflektioon. Ihmetyttää, miten en tajunnut tätä ­aiemmin.

Vaikka olen taas masentunut, en koe sitä epäonnistumisena. Olen ihan hyvässä vaiheessa elämässäni. Hyväksyn itseni ja tiedän tässä vaiheessa elämääni itsestäni paljon.

Nuorena masennukseni laukaisi se, että olin ulkopuolinen ja kiusattu, mutta silti mieleni on antanut minun tajuta nyt, että olen muunsukupuolinen. Se on riski, ja voi olla henkisesti vaarallista lisätä kuormitusta.

Masennus takia minun piti kohdata asioita, joista en ollut tajunnut saaneeni traumoja. Se on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin ja olemaan varma identiteetistäni. Kriisi pakotti arvioimaan sitä, mitä elämäni on ja mitkä asiat on tärkeitä. Se saattaa olla outoa, koska masennus on identiteetille rankkaa. On paljon asioita, joita epäilen, mutta myös paljon asioita, joista voin olla varma. Minulla on tietty peruskallio.”