Teksti Anu Harju

Masentunut, taktikoi: alkoholistina pääsisit hoitoon.

Kansalainen D oli jo pitkään nauttinut liikaa pullopäihteitä. Sairaanhoitajan lähetteellä D matkasi kunnalliseen katkaisuhoitopaikkaan. Siellä häntä tervehdytettiin viikko täysihoidossa, tutkittiin, lääkittiin, akupunktioitettiin, ryhmäkeskusteltiin ja motivoitiin raittiuteen. Hoitajien kanssa mietittiin jatkohoitoa ja tehtiin suunnitelma päihdeongelman kitkemiseksi. D maksoi hoidostaan itse 30 euroa vuorokaudessa, loput kustansi kunta.

D:n raittiutta tukemaan löytyi omalta paikkakunnalta kerran viikossa kokoontuva päihdetyön ryhmä, Raha-automaattiyhdistyksen ja kunnan rahoituksella perustettu. Halutessaan D olisi voinut käydä säännöllisesti paikallisella A-klinikalla sosiaaliterapeutin juttusilla tai siellä kokoontuvassa päihdeongelmaisten ryhmässä. Al-Anonkin auttaisi.

Katkoa lukuun ottamatta kaikki D:lle tarjolla oleva apu päihteistä irti pääsemiseksi on maksutonta.

Kansalainen F oli jo pitkään ollut masentunut. Masennuksen syyt olivat syvällä, eivätkä nykyisen elämäntilanteen synnyttämät kolhut parantaneet vointia. F hakeutui terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, sai mukaansa masennuslääkereseptin ja vakavan kehotuksen hankkiutua terapiaan.

F:llä ei ollut rahaa yksityiseen terapiaan, mutta terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja ottaisi vastaan kolmen viikon päästä. F:n ahdistus kasvoi. Entä Kelan rahoittama harkinnanvarainen lyhytterapia? Ensin pitäisi käydä kymmenen kertaa hoidossa – jossakin. Sitten hoitava taho voisi ehkä kirjoittaa Kelalle terapiaa suosittelevan lausunnon.

F alkoi panikoida, lääkityskään ei vielä ehtinyt auttaa. Onneksi hän kuuli Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksesta, jonne hän ensin soitti ja josta sai viikon odotuksen jälkeen ajan terapeutille. F saa nyt masennukseensa maksutonta hoitoa kymmenen terapeutin kerran verran. Jatko ei ole yhtä valoisa, jos Kela ei myönnä rahoitusta lyhytterapiaan tai pidempään psykoterapiaan.

Paitsi… Jos F pulloon sylkemisen sijaan aloittaisikin kunnon kuurin kirkasta, joisi itsensä kevyelle tärviölle ja sitä kautta käyttäjilleen maksuttomien päihdepalvelujen piiriin. Sillä esimerkiksi A-klinikalla ei suinkaan tarvitse koko ajan puhua päihdeongelmasta. Sehän on seurausta syistä, jotka pulloon ovat saaneet tarttumaan, ja niihin syihin sosiaaliterapeutin kanssa paneudutaan.

Olisiko mielenterveysongelmaisen siis hyvissä ajoin taktikoitava ja tartuttava pulloon, liityttävä lähiöpubin kantajengiin, ryhdyttävä Jepeksi jonka juomisesta yllättävän monet ovat kiinnostuneita, mutta jonka hyvinvoinnin kohentamisesta harva innostuu jos ongelmavyyhteen ei limity viinanhimo. (Vähemmän syöpää ja maksakirroosia aiheuttava tapa olisi tietenkin teeskennellä juoppoa ja painella A-klinikalle saamaan ensiapua, mutta raskasta sekin on.)

Hyvä on, minä karrikoin ja kärjistän. Pidän aivan mahtavana sitä, että Suomessa – ainakin pääkaupunkiseudulla ja ehkä suurimmissa kaupungeissa – päihteisiin liian syvälle retkahtanut saa nopeasti edullista ja pitkälti maksutonta apua. Mutta hyvin, hyvin usein päihteiden liikakäytönkin takana ovat mielenterveyden ongelmat, jotka ovat syntyneet samoista syistä kuin raittiin mielenterveyspotilaankin.

Miksi siis juopon on helpompi saada apua? En ymmärrä, miksi hitaammin autamme niitä, joiden mieli uhkaa järkkyä mutta jotka eivät vielä ole keksineet hakea sille tasoitusta pullosta.