Pihtiputaan vaari
Blogissa kokenut viestinnän professori Janne Seppänen kommentoi veneensä tuhdolta ohivirtaavaa julkisuutta, journalismia ja politiikkaa.
Eduskuntavaalit käytiin hyvin poikkeuksellisessa ilmapiirissä. Sanna Marinin hallituksen tielle osui kaksi valtavaa kriisiä: pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Kummatkin lietsoivat suomalaisten mieliin pelon ja epävarmuuden tunteita, jotka hakevat vertaistaan maamme sodanjälkeisessä historiassa. Aivan riippumatta siitä, kuinka hyvin tai huonosti hallitus on kriisejä hoitanut, se asettui vääjäämättä osaksi niiden nostattamaa ahdistusta. Hallitus, korona ja Venäjän hyökkäys liimautuivat kansalaisten mentaalisissa pohjavirroissa yhteen.
Kun korona saatiin aisoihin ja Nato-jäsenyys hillitsemään Venäjä-pelkoja, ahdistavasta ajasta jäi jäljelle vain muistot ja – Marinin uupunut hallitus. Ei ihme, jos monet suomalaiset halusivat aloittaa vaikeuksien jälkeen puhtaalta pöydältä. Äänestäjät eivät kaivanneet muutosta ”nykymenoon” pelkästään hallituksen politiikan vuoksi vaan myös siitä huolimatta.
En tiedä, kuinka paljon kokoomus ja perussuomalaiset käyttivät tietoisesti hyväkseen tämän mentaalisen pohjavireen avaamia mahdollisuuksia. Joka tapauksessa yleinen väsymys kriiseihin antoi erinomaisen pohjan hallitusta nuijivalle poliittiselle viestinnälle.
Kokoomuksen ”Suomi kuntoon” ja perussuomalaisten ”Pelasta Suomi äänestämällä” puhuttelivat ihmisiä, jotka odottivat paluuta normaaliin elämään. Kenties parhaiten monen suomalaisen kaipuun tavoitti Espoon kokoomuksen tienvarsimainos, jossa kerrottiin olevan ”valoa tunnelin päässä”.
Edellä kuvattua mentaalista tilaa voi miettiä suhteessa demareiden ”rohkeutta olla sinun puolellasi”, vasemmistoliiton ”kaikille, ei harvoille” ja vihreiden ”suojele elämää, äänestä”-tyyppisiin avauksiin. Ne eivät olleet huonoja, mutta kadottivat näköpiiristä suomalaisten valtavan halun siirtyä normaaliin elämään.
Edellä kuvattu ja osin tiedostamaton mentaalinen pohjavire vaikutti vaalien debateissa konkreettisempien kiistakysymysten, kuten valtion velanoton, taustalla.
Vihreiden ja vasemmiston tilannetta ei parantanut se, että vaalien keskeiseksi teemaksi nostettiin talous ja leikkaukset. Jopa ilmastokriisin ja luontokadon media kehysti kustannusten näkökulmasta. Ylen suuressa vaalikeskustelussa (20.3) debatti käynnistettiin otsikolla: ”Kuinka paljon vihreä siirtymä saa maksaa?”
Etenkin kokoomus käytti taidokkaasti hyväkseen vasemmiston perinteistä lompakko-ongelmaa, joka tiivistyy kysymykseen: Oletko valmis luovuttamaan lompakkosi vasemmistolle?
Kysymystä säesti julkisuudessa vellonut tunnemielikuva tuhlaajahallituksesta, joka on saattanut Suomen katastrofin partaalle. Tunnemielikuva oli niin vahva, että se peitti alleen useimmat hallituksen saavutukset työllisyyden hyvästä hoidosta oppivelvollisuuden uudistukseen. Poliittisten vastustajien viestintä ei antanut armoa: Kaiken hyvän, mitä olette saaneet aikaiseksi, olette ostaneet velkarahalla. Näin lähes jokainen hallitusohjelman täytetty lupaus muuntui poliittisesta saavutuksesta velan ottamiseksi.
Kun media yleensä ja politiikan journalismi erityisesti menivät odotetusti mukaan velkapelon kasvattamiseen, asetelma oli viestinnällisesti toivoton niin vasemmistolle kuin vihreille. Niiden oli hyvin vaikea saada läpi omaa viestiään, jossa velkaantuminen asetettiin realistisiin raameihin ja budjetin menopuolen ohella haluttiin puhua myös tulopuolesta.
Lompakko-ongelma on nyt ja tulevaisuudessa vasemmiston ja osin myös vihreiden keskeinen imagokysymys ja poliittisen viestinnän haaste. Mitään kikkoja sen hoitamiseen ei ole. Toisaalta: jos kokoomus onnistui 2006 presidentinvaaleissa ryöväämään vasemmistolta työväen presidentin, niin mikäpä ei kampanjoinnissa ole mahdollista!
Vihreät ja vasemmisto voisivat myös miettiä poliittisen viestintänsä ihmiskuvaa. Onko se realistinen?
Kuten nämäkin vaalit osoittavat, ihmiset eivät ole hyvää tavoittelevia rationaalisia toimijoita, jotka huolellisen harkinnan jälkeen päätyvät äänestyspäätökseen. Päinvastoin. Olemme kaikki enemmän tai vähemmän idiootteja, tunteiden ja eritoten pelkojen vietävissä. Kokoomus (velka) ja perussuomalaiset (maahanmuutto) osaavat erinomaisesti kyynisen, pelkoihin perustuvan poliittisen viestinnän. Monet heitä äänestäneet eivät edes tajunneet tulleensa puhutelluiksi pelkojensa kautta.
Kyselyjen mukaan suomalaiset pelkäävät ilmastonmuutosta suunnilleen yhtä paljon kuin velkaantumista. Pitäisikö vihreiden ja vasemmiston ottaa ihmisten pelot tosissaan ja käyttää niitä häikäilemättä ja taitavasti poliittisessa viestinnässään?
