Maaliskuun alussa Helsingin Sanomat kertoi, että huonekalumerkki Artek ostaa itselleen metsää. Artek on monia suomalaisten rakastamia huonekaluja valmistava yritys, jonka pöytien, tuolien ja jakkaroiden puusta taivuttamalla muotoillut jalat tunnistaa kaukaa.

Artekilla oli yllättävä syy hankinnalleen. Se ei voi taata tulevaisuudessa saavansa markkinoilta riittävän laadukasta puuta tuotteidensa valmistamiseen.

Artek tarvitsisi koivua, joka on saanut kasvaa sekametsässä kilpaillen valosta kuusien ja mäntyjen kanssa. Silloin se kasvaa pituutta, ei oksia. Suomen metsien muuttuessa yksilajisiksi puuplantaaseiksi ja ilmastonmuutoksen tehdessä tuhojaan käy tällainen koivu harvinaiseksi.

”Suomalainen metsänhoito ei toimi meidän etujemme mukaisesti. Se ei myöskään edistä monimuotoisuutta”, Artekin toimitusjohtaja lausuu Hesarin jutussa.

Tilanne on siis tämä: Suomen metsistä saa tulevaisuudessa niin surkeaa puuta, että maamme design-ylpeys joutuu itse tuottamaan raaka-aineensa.

Miten tähän on päädytty?

Sille, paljonko markkinoilla ollaan valmiita maksamaan kertakäyttömukeista ja kartonkipakkauksista, on kuitenkin rajansa.

Metsäteollisuuden tutkija Teemu Harrinkari kuvaa Voiman haastattelussa Suomen metsäteollisuuden historiaa ja nykyhetkeä: aikoinaan suomalaisen metsäteollisuuden lippulaivatuote oli laadukas aikakauslehtipaperi, josta sai hyvää hintaa.

Laatujournalismia painettiin laatupaperille ja ylipäätään paperi oli kaiken tiedonvälityksen perusta. Internet-aikakausi romahdutti tuottoisan bisneksen.

Uusia metsäteollisuuden innovaatioita ei kuitenkaan ole tehty. Ulkomaille viedään nykyään sellua.

Ilman jalostusarvoa nostavia innovaatioita metsäteollisuus on kehittynyt tuottamaan sellua aina vain enemmän ja tehokkaammin. Kysyntää on riittänyt, kun muovin käyttöä kertakäyttötavaroissa ja pakkauksissa on haluttu vähentää.

Sille, paljonko markkinoilla ollaan valmiita maksamaan kertakäyttömukeista ja kartonkipakkauksista, on kuitenkin rajansa. Kilpailussa menestyäkseen suomalainen metsäteollisuus tarvitsee paljon raaka-ainetta ja halvalla. Jo pieni puun hinnan nousu olisi selluteollisuudelle iso ongelma, mikä näkyy Suomen metsäpolitiikassa.

Vuonna 2014 metsälaista poistettiin hakattavan metsän ikään ja puiden läpimittaan perustuvat rajoitteet.

Näin saatiin metsä nopeampaan kiertoon, mikä hyödytti juuri selluteollisuutta. Nuorena metsä kasvaa nopeasti, mutta se soveltuu lähinnä polttoon tai kuitupuuksi, siis sellukattilaan. Tukkipuu olisi arvokkaampaa, mutta se vaatisi pidemmän kasvuajan.

Kärsijöinä ovat Artekin kaltaiset firmat, jotka tarvitsisivat laadukasta raaka-ainetta.

Metsän nopeampi kierto on myös romahduttanut hiilinielumme, mistä Suomi joutuu maksamaan kalliisti päästöoikeuksina muille maille.

Markkinataloudessa puhutaan luovasta tuhosta: vanhan toiminnan romahdus synnyttää tilalle uutta.

Tehdään ajatuskoe. Mitä jos Suomi asettaisi metsiensä hakkuut biologisesti, ekologisesti ja ilmastollisesti kestävälle tasolle?

Aloittaa voisi valtion metsistä, joita Suomessa riittää ja joiden hakkuista päätetään poliittisesti.

Aivan kaikkein arvokkaimpien metsien suojeleminen ei edes rajoittaisi raaka-aineen saatavuutta merkittävästi. Ilmastotavoitteille välttämätöntä olisi kuitenkin tehdä Suomen metsistä jälleen myös suuria hiilinieluja. Tämä vähentäisi puun tarjontaa, koska metsää tarvittaisiin myös tuottamaan meille välttämätöntä ekosysteemipalvelua: hiilensidontaa.

Sen sijaan että Suomi maksaisi muille päästöoikeuksista, muut saattaisivat jopa maksaa Suomelle hiilen sidonnasta.

Puun tarjonnan väheneminen nostaisi sen hintaa. Siitä seuraisi nykyiselle selluteollisuudelle ongelmia.

Markkinataloudessa puhutaan luovasta tuhosta: vanhan toiminnan romahdus synnyttää tilalle uutta. Uusi toiminta puolestaan voi olla aiempaa parempaa.

Voi olla, että selluteollisuus muuttuisi paikoin jopa kannattamattomaksi. Tässä palataan kuitenkin Artekiin.

Ajatuskokeessamme puun rajallisuus ja hinta pakottavat miettimään sille muuta käyttöä kuin sellupohjaiset kertakäyttötuotteet. Uudet tuotteet taas voivat olla jotain paljon arvokkaampaa kuin vessapaperi ja puukuituhaarukat.

Parhaimmillaan myös suhteemme kuluttamiseen muuttuisi: kertakäyttökupit korvattaisiin kestävillä. Sen sijaan, että ostamme huonekalumme Ikeasta, jonka puuta hädin tuskin erottaa pahvista, ostaisimme aikaa ja käyttöä kestäviä tuotteita.

Kun metsä hakataan, sen puiden runkoihin sitoutunut hiili viedään pois metsästä.

Ajatuskoe on tietenkin yksinkertaistus, mutta metsiemme ekologinen hukkakäyttö todellinen asia. Sitä harmittelee myös kansanedustaja Anna Kontula Metsä, maailma ja me -podcastin jaksossa.

Ei vain selluun perustuvalla liiketoiminnalla pystyy takomaan pienestä määrästä puuraaka-ainetta merkittävästi suurempaa arvonlisää kuin selluteollisuus. Samalla puun hinnan nousu kompensoisi metsänomistajalle harventuneita hakkuita. Ja onhan perinteisesti suomalaiselle metsänomistajalle ollut ylpeydenaihe jättää metsä jälkipolville paremmassa kunnossa, mihin pidempi kiertoikä ja siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen istuvat hyvin.

Jos kansantaloutta haluaa ajatella, niin tässä kohtaa voi myös innostua bruttokansantuotteesta ja viennin arvonlisästä. Mutta innostutaan mieluummin luonnosta.

Selluteollisuus hokee metsien hakkuiden parantavan hiilinielua – kasvaahan nuori puu nopeasti, ja kasvu sitoo hiiltä ilmasta. Näin kuitenkin sivuutetaan tarkoitushakuisesti hiilinielun todellinen luonne: kyse on hiilivaraston muutoksesta.

Kun metsä hakataan, sen puiden runkoihin sitoutunut hiili viedään pois metsästä. Metsän hiilinielulle onkin tavallaan ratkaisevaa, mitä sieltä lähteneille puille käy sen jälkeen. Sellutehtaat polttavat suuren osan niihin raahatusta puusta, minkä lisäksi lyhytikäisten kertakäyttötuotteiden hiili on pian taas ilmakehässä.

Se siitä nielusta.

Kukaan järkevä ihminen ei polta Aalto-jakkaraa hiilidioksidiksi taivaalle kahden vuoden sisällä ostamisesta. Se on siihen aivan liian arvokas.

Kuten puun kuuluisi ollakin.

Kirjoittaja on Voiman metsätoimituksen tuottaja-toimittaja.

Voiman metsätoimitusta tukee Koneen säätiö Metsän puolella -apurahalla.