Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra kertoo myyttisestä äitiydestä yhtä aikaa leikillisesti ja kuolemanvakavasti

Näyttämökuva on kuin televisiosta tuleva kokkiohjelma, jonka nostalgisen amerikkalaistyylisessä keittiössä äidillinen hahmo laittaa italialaista pötsipataa. Kokkailun lomassa hän synnyttää, imettää, lyö hynttyyt yhteen rakastajansa kanssa, lähettää poikansa maailmalle sekä ajautuu raastavaan jännitteeseen teini-ikäistyvän tyttärensä Elektran kanssa.

Minna Lundin kirjoittama ja Ryhmäteatterille ohjaama Äitisi, Klytaimestra jatkaa tekijänsä vahvan omaleimaista teatteri-ilmaisua ja älyllisesti haastavaa kerrontaa.

Jälleen tärkeässä osassa ovat myös Riku Suvitien suunnittelemat lavasteet – kuten ne olivat Viirukseen tehdyssä Diptyykissä (2025), Helsingin Kaupunginteatterissa nähdyssä Agorassa (2025) sekä Puoli-Q-näyttämölle sovitetussa Message from Tyler – Memento mori, Kirsikkatarha –näytelmässä (2023). Edeltäviin esityksiin nähden on vain loogista, että nyt nähtävä perhetragedia näytellään suljetetussa huoneessa, joka tilana aukeaa vasta siirryttäessä ihmiseloa kehystävän ikuisen maailman puolelle.

Yhteen huoneeseen rajautuvassa näyttämöratkaisussa, karikatyyrimäisen tyylitellyissä hahmoissa ja alleviivatussa symboliikassa on jotain joka muistuttaa ja samalla soveltaa edelleen Saara Turusen – sattumalta juuri nyt uusintakierroksella olevan – Huonetrilogian estetiikkaa.

Kertomuksen runko tulee antiikin myytistä. Klytaimestra on taruhahmo, joka surmasi rakastajansa Aigisthoksen kanssa puolisonsa, Troijan sodan sankari Agamemnonin. Puoliorvoiksi jäänet lapset Elektra ja Orestes kostivat tämän myöhemmin tappamalla molemmat isänsä murhaajat.

Kreikkalaisiin perhetragedoihin viehtynyt Siegmund Freud hyödynsi Elektran tarinaa luodakseen Oidipus-kompleksilleen vastineen, jolla kuvata tyttölapsen kehityksen vaihetta, jossa hän ensin kokee kiintymystä isäänsä ja mustasukkaisuutta äitiään kohtaan.

Näytelmässään Lund leikittelee sekä alkuperäisen myytin että psykoanalyyttisten tulkintojen rihmoissa etsien yhteyttä ikiaikaiseen ja ristiriitaisilla odotuksilla lastatun äitiyden täyttymykseen ja taakkaan. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, voiko tytär edes äidistään irtaantuessaan vapautua itse äitiyden myytistä.

Vaikka Äitisi, Klytaimestra -esityksen polttopisteessä on Minna Suurosen esittämä nimihenkilö, Sonja Kuittisen energiaa huokuva Elektra tuntuu omine vapautumispyrkimyksineen nousevan samaistumiseen houkuttelevana hahmona edellisen rinnalle ja välillä ohikin. Tässä näytelmän aiheena olevassa valtataistelussa Oresteelle (Santtu Karvonen) ja Klytaimestran puolisoille (Robin Svanström) jää auttamatta lakeijoiden tehtävät.

Kokonaisuuden kannalta yllättävänkin merkittäväksi elementiksi nousee myös näyttämön etualalla enimmäkseen selkä yleisöön päin selloa soittava Mila Laine. Hänen veret pysäyttävän vaikuttavassa soitossaan ilmentyvät paitsi esityksen kertojuus, myös tapahtumia ohjaamaan pyrkivä myytti itsessään.

Mausteita keitokseen tuovat ilkikuriset ja makaaberit viittaukset erilaisiin perhesitcomien ja kauhuelokuvien kuvastoihin. Klytaimestran hahmo itse tuntuu saaneen vaikutteita niin Marge Simpsonin käytännöllisyydestä kuin Perhe on pahin -sarjan Edithin vanhanaikaisuudesta. Elektrassa on annos Manaajan Regania, ja lopun veriteurastuksesta puuttuu vain pöydällä makaavan vatsasta ponnahtava alien.

Äitisi, Klytaimestra on hurmaavaa ja nautinnollista teatteria, jossa syvällisiä tunteita ja monimutkaisia arkisia valtasuhteita käsitellään yhtä aikaa leikillisesti ja kuolemanvakavasti. Se kuuluu myös niihin esityksiin, joiden äärellä kokija saa etuoikeuden painiskella pitempään, onko esityksen viestien ja johtopäätösten kanssa samaa mieltä.

Emansipaatiohenkisen katsojan kannalta näytelmässä esitettävän perhetragedian kaari saattaa äkkiseltään tuntua epätyydyttävältä ja fatalistiselta. Tosin viikon pohdinnan jälkeen tulin itse siihen tulokseen, ettei se ole näistä kumpaakaan. Päinvastoin. Se nimenomaan haastaa meitä pohtimaan suhdettamme myyttien piirittämään elämäämme – ei suinkaan antautumaan niiden edessä.