Tavallisuuden aaveen paluu paljastaa pahan arkipäiväistymisen

Jääkärinmarssin soidessa kolme miestä kiskoo lipputankoon likaiset kalsarit ja nostaa kätensä natsitervehdykseen. Paikalle saapuva äidillisen oloinen naishahmo kysyy kohteliaasti yhdeltä heistä eleen tarkoitusta. Röyhkimys kertoo vain pitäneensä hauskaa jätkien kanssa ja alkaa syyllistää kysyjää kiusaamisesta.

Tämä muodoltaan ikävän tunnistettava kohtaus löytyy Saara Turusen kirjoittamasta ja ohjaamasta episodimaisesta näytelmästä Tavallisuuden aave. Vuonna 2016 Q-teatterissa kantaesitetty näytelmä sai juuri uusintaensi-iltansa Espoon teatterissa. Samassa paikassa nähdään muutamien viikkojen kuluessa myös Turusen niin sanotun Huonetrilogian muutkin osat eli Medusan huone (2019) ja Järjen hedelmät (2023).

Tavallisuuden aaveen natsikohtaus oli kymmenen vuotta sitten suorastaan liioittelevan terävää satiiria jo silloin oraalla olleista äärioikeistolaisista toiminta- ja käytöstavoista. Näytelmän toisessa provosoivassa kohtauksessa kuvataan ympäristön sopeutuvaa suhtautumista raiskaus- ja väkivaltafantasiointiin.

On hämmentävä havaita, että molempien kohtausten tehoa syö näiden ilmiöiden ja kuvastojen täydellinen arkipäiväistyminen viimeisten vuosien aikana. Nykyään erilaisia likaisia kalsareita sekä silmäniskuja totalitarismille, naisvihalle ja ihmisten esineellistämiselle viesteillään ylpeästi sosiaalisessa mediassa jopa kansanedustajien ja ministereiden tasolta.

Ei ole näytelmän vika, jos kohtaus tuntuu nyt jopa kliseiseltä. Päinvastoin, on sille ansioksi, jos sen kautta voimme havahtua siihen muutokseen, joka ympärillämme on tapahtunut.

Tavallisuuden aave ei silti käsittele ensisijaisesti väkivaltaisten poliittisten aatteiden soluttaumista arkeemme. Sen katse porautuu suomalaisessa kulttuurissa vahvasti vaikuttavaan yhdenmukaisuuden paineeseen ja tunteiden ilmaisua rajoittavaan sosiaaliseen kontrolliin.

Toki se, ettemme kehtaa sanoa sukujuhlissa, mitä oikeasti ajattelemme, liittyy myös siihen, ettemme tule myöskään kovin herkästi puuttuneeksi vieressämme kohtaamaamme ilmiselvään vääryyteen. Tai että menemme hämillemme häpeämättömän röyhkeyden edessä.

Teoksen nimi Tavallisuuden aave viittaa Luis Buñuelin toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaan Vapauden aave (1974). Mestariohjaajan episodielokuva käsittelee absurdin vinolla tyylillä kuvattua porvarillista tekopyhyyttä ja näennäisen vapauden perustalle rakentuvia arjen vankiloita.

Milja Ahon lavastuksen ja muunkin näyttämöilmeen osalta vahvassa esillepanossa on paljon yhteistä Roy Anderssonin pysähtyneitä arkikohtauksia viljelevien elokuvien kanssa. Eläinnaamioiden, unenomaisten kohtausten ja television hallitseman huonetilan metaforisessa käytössä voi nähdä viittauksia David Lynchin kuvakieleen.

Esillä on myös von Wrightin taiteilijaveljesten kansalliskanonisoituja lintumaalauksia. Niiden välittämä naturalistisen tarkkaan todellisuuden toistoon perustuva käsitys taiteesta on äärimmäinen vastakohta teatteriesityksen vahvan symbolistiselle kerrontatavalle.

Sisällöllisesti esitys tarjoaa viiltäviä havaintoja esimerkiksi ydinperheeseen ja sukupuolirooleihin liittyvistä normivaatimuksista, tapakulttuurin ahdistavasta muodollisuudesta sekä pohjimmiltaan aikuisten tuottamasta koulukiusaamisesta. Vaikka esityksen päällimmäisessä tyylittelyssä on paljon humoristisia elementtejä, siinä pohjimmainen taso on vakava ja sen kulttuurikritiikki iskee tylysti kuin jäähakku.

Tragedian ja komedian taistellessa koko ajan hallitsevasta asemasta taitavaa ensembletyötä lavalla tekevät näyttelijät siirtyvät saumatta nynnyn hahmoista kovikseiksi ja alistajista alistettaviksi Alkuperäisestä kokoonpanosta mukana on yhä Ylermi Rajamaa, uusina remmissä huhkivat Katja Küttner, Anssi Niemi, Sara Soulié ja Daniel Virtanen. Tärkeä osa esityksen estetiikkaa ovat myös Janina Rajakankaan koreografioima liikekieli, Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu ja Erno Aaltosen luoma valaistus.

Näennäisen kevyessä mutta silti syvältä riipaisevassa kohtauksessa naishahmo luhistuu sisäisen flamenconsa ja ulkoisen heittäytymiskyvyttömyytensä välisen ristiriidan äärellä. Astetta rankemmaksi esitys etenee lynchiläisen psykoanalyyttisesti vaikuttuneessa kuvaelmassa, jossa painajaismaisen petohahmon kautta käsitellään oman seksuaalisen halun tukahduttamista parisuhteessa.

Esityksen ehkä koskettavimmassa tarinassa kuvataan erakoitunutta vanhusta, joka vasta kuoltuaan saa muilta ylenpalttisen rakastavaa huomiota. Surumielisyyden ja naurun kohtaaminen samassa hetkessä on harvoin yhtä konkreettista.

Tavallisuuden aaveen ja koko huonetrilogian tuominen takaisin näyttämölle on perusteltua monestakin syystä. Ensinnäkin ne ovat sekä tekstiltään että näyttämöllistämiseltään hyvää teatteria, Ne edustavat myös sellaista persoonallista ilmaisukieltä, jonka vaikutuksen muiden teatterintekijöiden valintoihin voi tunnistaa paremmin näin jälkeenpäin.

Kaiken tämän lisäksi Tavallisuuden aaveen paluun kautta voimme myös ymmärtää paremmin oman kulttuurimme ahdistavien elementtien päivittymistä lyhyessäkin ajassa.

Uusi näytelmätulkinta perustuu Turusen aiemmin julkaisemaan näytemätekstiin (Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä, Into 2019) liki pilkuntarkasti. Esityksen jo kymmenen vuotta sitten nähnyt saattaa silti tunnistaa siinä ainakin ainakin yhden muutoksen. Tietenkään uusintakierroksella ei voi olla yhtä vahvasti läsnä yhteisöllisen uuden löytämisen voimaa kuin alkuteoksen äärellä. Tämä on kuitenkin se hinta, mikä jälleenkohtaamisen riemusta pitää maksaa.

Huonetrilogian ylösnousemus on tehty Espoon teatterin, ruotsalaisen Riksteaternin, Turunen Companyn ja Q-teatterin tuotannollisena yhteistyönä. Kansainvälinen kytkös vie näytelmän myös kiertueelle Ruotsiin ja toivottavasti muillekin kansainvälisille estradeille. Näytelmistä Tavallisuuden aave on jo aiemmin nähty Saksassa, jossa se oli arvostelumenestys.

Erityisen kiinnostava on kuulla, miten teemoiltaan monella tapaa universaalit, mutta silti yhdeltä kulmaltaan kulttuurisidonnaiset teokset saavat nyt ymmärrystä ulkomaisten yleisöjen taholla.

Medusan huoneen ensi-ilta 23.9 ja Järjen hedelmien 1.10. Kaikki kolme näytelmää jatkavat Espoon teatterissa kevätkaudella.