Julija Iliuhan tarinat ovat ravisuttava muistutus, miten sota koskettaa tavallisia ihmisiä

Vuoden 2022 maaliskuun alussa Ukrainan Harkovassa oli pahat paikat. Sotaa Ukrainassa laajentaneen Venäjän sotajoukot olivat valtaamaisillaan kaupungin. Julija Iljuha kirjoittaa alkusanoissa paenneensa yhdeksänvuotiaan poikansa ja kahden kissan kanssa. Puoliso jäi Harkovaan vapaaehtoisena. Pian Iljuha palasi tuomaan sotilaille lääkkeitä. Illalla hän päivitti Facebookiin luottavansa Ukrainan puolustusvoimiin niin, että meni nukkumaan ilman pikkuhousuja.

Ensimmäisen tarinan sankaritar, ”nainen, jonka ilmahälytys kerran yllätti ammeesta”, pelkäsi kaikkein eniten kuolla ilman pikkuhousuja, kunnes ei pelännyt enää mitään.

Naiselle, joka “hautasi poikansa kasvimaahan”, ei jäänyt enää mitään.

”Nainen, joka miehitettiin omassa kodissaan”, pelkäsi eniten ilkeitä naapureitaan. Ympärillä asui pahantahtoista porukkaa, joiden kanssa oli ollut nokkapokkaa puutarhanhoidosta. Kun naista tultiin hakemaan, hän oli jopa helpottunut. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että teloituslistat olivat jo kauan sitten kylän vanhimman tekemät.

Iljuhan kirjan lyhyet tarinat ukrainalaisnaisista ovat ravisuttava muistutus siitä, miten sota Ukrainassa – tai missä vaan – koskettaa aina tavallisia ihmisiä. Iljuhan tyyli on proosarunoutta, pienellä kirjaimella alkavia lakonisia virkkeitä. Tarinoilla on rauhallinen ja jopa hieman symmetrinen rytmi.

Naiset puhkuvat suuria tunteita, kaipaavat ja rakastavat, kun taas joku pohtii kaikkea muuta kuin yleviä: Yksi hoitaa manikyyriään, toinen bisneksiään, eräs kirjoittaa Joulupukille pyytäen kuolemaa vihollisille ja eräs ryhtyy viinikuppi kupilliselta tieten tahtoen alkoholistiksi.

Nekin miehet, jotka ovat rintamalla, ovat joskus olleet tavallisia ihmisiä. Yksi kirjan naisista etsii joukkohaudoista tärkeimpänä johtolankanaan miehen käsivarteen tatuoitu susi.

Jotkut ovat karanneet vihollisen puolelle. Yhtä näistä pettureista häpeää oma äiti, joka ei voi kuitenkaan lastaan kieltää.

Kaikki kadonneet eivät löydy eivätkä kaikki kaatuneetkaan lepää haudoissaan. Moni on jäänyt rintamalle. Jotkut naisista katoavat hekin, eräs romahtaa kasaan, jossa ovat kotitalon kerrokset ensimmäisestä viidenteen.

Silti jotain voi löytyäkin. Naisella ”kävi tuuri”, kun tuttu tatuoitu susi hymyili naiselle. Se oli oli suden viimeinen hymy.

Mies oli löytynyt joukkohaudasta.