Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
Tuloerot ovat Suomessa tasaantuneet, mutta varallisuuserot ovat kasvaneet. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 Suomessa oli 678 800 pienituloista henkilöä eli 12,5 prosenttia asuntoväestöstä. Lapsiköyhyys on vakiintunut noin kymmenen prosentin tasolle.
39-vuotias Inga Jaskola-Ihalmo irtisanottiin työstään vuonna 2013 eikä hän ole saanut vakituista työtä sen jälkeen. Hän etsii tällä hetkellä toimistotyötä. Neljän hengen perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksi lasta.
“Kaikki pitää laskea tarkasti. Esimerkiksi Helsingin julkisen liikenteen kausilippuun minulla ei ole varaa. Kutsun mieluummin kavereita kylään kuin että mentäisiin kahvilaan.”
Raha on jatkuva stressin aiheuttaja ja laskujen maksaminen ahdistaa. Spontaaneihin menoihin ei ole varaa. Köyhyyden kokemus näkyy perheen elämässä sosiaalisena ulkopuolisuutena.
“En voi tuttujen kanssa puhua rahasta tai kommentoida sitä. Ei minulla ole annettavaa keskusteluun, jossa joku haaveilee esimerkiksi yhdeksänsadan euron sohvasta.”
Jaskola-Ihalmo kuvailee, että tuttavien kanssa tuntuu välillä siltä kuin oltaisiin eri aaltopituuksilla. Köyhyyden kokemusta kyseenalaistetaan ja työttömänä rahan käyttämistä syyllistetään.
“Raha on toisinaan tulenarka puheenaihe ihmisten kanssa. Tuttavallani jää tuhat euroa palkasta säästöön ja hän haluaisi enemmän. Meillä nousi aiheesta kiivas keskustelu kertoessani sen olevan todella suuri summa minulle.”
”Ei minulla ole annettavaa keskusteluun, jossa joku haaveilee esimerkiksi yhdeksänsadan euron sohvasta.”
Mannerheimin Lastensuojeluliiton johtava asiantuntija Esa Iivonen kertoo, että sosiaalisesta etäisyydestä puhutaan silloin, kun hyvässä asemassa olevat ihmiset eivät ymmärrä minkälaisia ongelmia heikommassa asemassa olevilla on. Yhteiskunta-aseman väliin syntyy etäisyys ja toisen huono-osaisuus luetaan helposti omaksi syyksi.
“Köyhyyttä ja siitä aiheutuvia ulkopuolisuuden kokemuksia lähdetään vähättelemään. Hyvässä asemassa olevat ihmiset näkevät pärjäämisen omana ansionaan ja toisen pärjäämättömyys nähdään toisen syynä”, hän avaa.
Lasten harrastuksista Jaskola-Ihalmon perhe joutuu leikkaamaan, niihin ei ole varaa. Ruokatilaukset lasketaan tarkkaan. Ulkona voidaan käydä joskus, mutta harvoin ja tarkasti budjetoiden. Jaskola-Ihalmolle köyhä on vieras sana, eikä hän halua ajatella perhettään köyhänä.
“Kyllä se on se häpeän tunne, mikä siitä nousee. Häpeä erityisesti siitä, kun ei ole rahaa ja joutuu sanomaan ei joillekin menoille.”
Richsplaining ei auta köyhää
Hanna (nimi muutettu) on 36-vuotias teatterialan freelancer. Hänen perheeseensä kuuluu lapsi, aviomies ja hän odottaa toista lastaan. Perheessä kumpikin vanhempi käy töissä, mutta he ovat osa-aikaisuuden ja keikkatyön vuoksi pienituloisia.
Hanna kokee sosiaalista ulkopuolisuutta erityisesti eri alalla olevien lukiokavereiden kesken.
“Me eletään eri kuplissa. Kun keskustellaan lasten talvihanskoista, he arpovat kolmenkymmen euron hanskojen välillä, kun itse etsin niitä kirpparilta muutamalla eurolla ja ajattelen, että ai, teillä on varaa laittaa noin paljon.”
Mediassa viljellään toisinaan richsplainingia. Se tarkoittaa sitä, että hyvin toimeentuleva henkilö jakaa huonoja vinkkejä köyhälle. Yhteiskunnallinen puhe rahasta ja kulutusvalinnoista luovat Hannalle tunteen siitä, että hän on hyvin kaukana muista ihmisistä.
Yhteiskunnallinen puhe rahasta ja kulutusvalinnoista luovat Hannalle tunteen siitä, että hän on hyvin kaukana muista ihmisistä.
“Radiossa puhuttiin, että on oma valinta ottaako neljäsataa euroa maksavan ruoka- ja bensalaskun vai matkan Alanyaan. Miten se on oma valinta, syökö vai ei?”
Sijoittamista ja säästämistä koskeva puhe niin yleisen keskustelun kuin läheisten ihmistenkin taholta lisäävät painetta siitä, mikä rahan arvo on.
“Ystäväni kehotti sijoittamaan ja sanoi, että hän laittaa joka kuukausi vain sata euroa sijoituksiin. Voisin laittaa ehkä viisi euroa, en aina sitäkään. Elämme todella eri maailmoissa.”
Läheisten sijoittamispuheet luovat kateutta, mutta samalla kunnioitusta siitä, että toisilla on mahdollisuus sellaiseen. Häpeän ja katkeruuden tunteet nouseva pintaan, kun omaa tilannetta vertaa mielessä muihin.
“Ajattelen, että varmaan muillakin on samanlaista. Samalla kyseenalaistan, että tarvitseeko muiden oikeasti miettiä niin tarkasti kuin minun?”
Epävarma työelämä luo köyhiä
Pätkätyö, osa-aikatyö, yksinyrittäjyys ja yleinen prekarisaatio ovat Suomessa kasvussa. Köyhyysrajan alapuolella olevista perheistä lähes puolessa on töissä käyvä huoltaja. Köyhyys työssäkäynnistä huolimatta koskee Suomessa juuri lapsiperheitä.
“Helposti sanotaan, että esimerkiksi nuoret eivät edes halua pitkäaikaisen työsuhteen turvaa. Välttämättömyydestä on tullut hyve, jota glorifioidaan”, Esa Iivonen pohtii.
Kulttuurialan freelancer, joka työllistyy osa-aikaisiin työsuhteisiin, pääsee harvoin nauttimaan vakituisen työsuhteen eduista kuten työterveyshuollosta.
“Siinä on myös monia sosiaalisia vaikutuksia, jos ajatellaan esimerkiksi lapsiperheen vanhempaa, joka joutuu selviytymään pakkoyrittäjänä ilman työyhteisöä.”
Vaikka Hanna ei koe kenenkään suoraan syyllistävän häntä perheen taloudellisesta tilanteesta, hän kokee alan valinnasta häpeää.
“Olo on epäonnistunut ja koen etten ole yhtä hyvä kuin ne jotka ovat saaneet yhteiskunnassa sellaisen aseman, jossa heillä on säännölliset tulot.”
Hän kokee häpeää myös siitä, että on päättänyt jäädä niin pitkäksi aikaa alalle, jossa alusta saakka oli tiedossa työn epäsäännöllisyys ja epävarmuus.
“Samaan aikaan se on saattanut estää hakeutumisen jatkuvampiin työsuhteisiin, koska olen ajatellut, ettei tällä alalla ole sellaista.”
Laura (nimi muutettu) on 31-vuotias äiti, joka työskentelee tanssin kentällä freelancerina. Hän pohtii toisen alan ammattia, jotta saisi turvaa ja yhteiskunnallista hyväksyntää.
“Mulla on tosi kova pään sisäinen paine ja ristiriita. Olen kokenut syyllisyyttä tanssinopettajan koulutuspohjasta, koska tuntuu, ettei sitä arvosteta.”
Laura työskentelee peruskoulussa. Muun henkilöstön ja oppilashuollon taholta on sanottu, ettei hänellä ole lainkaan koulutusta eikä hänen osaamistaan pidetä arvossa.
Hannan puoliso on maahanmuuttaja. Hänen oman alan työnsaantiaan on vaikeuttanut kielitaidottomuus sekä syrjintä esimerkiksi nimen perusteella. Hanna on työskennellyt samassa kulttuurilaitoksessa kymmenen vuotta. Työ on jaettu vuoden tai muutaman vuoden kestäviin työsuhteisiin kerrallaan.
“Vaikka rakenteet vaikuttavat, mielestäni olen epäonnistunut ja voin syyttää vain itseäni.”
Lapsetkin tiedostavat statuseroja
“Suurin huoli on se, että lasta kiusataan ja esimerkiksi vaatteita kommentoidaan”, Hanna pohtii.
“Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, tulee sitä enemmän taloudellisia vaatimuksia ja sosiaalista painetta. Koululaiset vaativat tiettyjä asioita”, Laura miettii.
“Talvet ovat vaikeinta aikaa lasten kanssa. Tulee huono omatunto siitä, kun ei voida tehdä mitään”, Inga Jaskola-Ihalmo avaa.
Mia Hakovirta ja Minna Rantalaiho tutkivat vuonna 2012 taloudellista eriarvoisuutta 11–15-vuotiaiden lasten arjessa. Tutkimuksen mukaan taloudellinen eriarvoisuus on läsnä lasten arjessa sekä materiaalisina eroina että tunnetasolla. Tutkimuksen mukaan erilaiset kulutustottumukset voivat jättää ryhmän ulkopuolelle.
“Lapset eivät elä tyhjiössä vaan aikuisten rakentaman maailman keskellä. Jos perheen taloudelliset voimavarat ovat matalammat, lapsen mahdollisuus säädellä sitä, että hänellä on jotakin mielenkiintoista, on pienempi. Se voi vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin”, Esa Iivonen sivuaa tutkimusta.
Ekologisuus on kasvava yhteiskunnallinen trendi, joka aikuisten maailmasta saattaa siirtyä myös lasten maailmaan.
“Pidän tärkeämpänä perheen arvoja kuin taloudellista tilannetta. Toivon, että lapsen kasvaminen ekologisuuteen ja kierrättämiseen vaikuttavat häneen tulevaisuudessa”, Laura pohtii.
