Lukuaika: 4 minuuttia

Pelon ilmapiiri palvelee valtaa käyttäviä tahoja, sanoo koulukiusaamisesta kirjoittava Iida Rauma

Iida Rauman romaani Hävitys kertoo myös Turusta ja sen tuhotusta historiasta. Kirjailija kuvattuna Kupittaan siirtolapuutarhassa, jonka säilyttämiseksi turkulaiset nyt kampanjoivat.

Voit kuunnella ääniraidan myös lukuisista äänentoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.

Kirjailija Iida Rauma kirjoitti kolmannen kirjansa kokemuksistaan peruskoulussa. Hävitys-romaanissa (Siltala 2022) käydään yksityiskohtaisesti läpi monenlaista henkistä ja jonkin verran fyysistä väkivaltaa, joiden kohteeksi hän koulussa joutui. 

”Dokumentoin A:n tarinassa mahdollisimman tarkasti sitä, mitä olen itse kokenut”, kirjailija tunnustaa, ”mutta ei tämä ole vain minun tarinani, vaan kuvaus yleisemmästä ilmiöstä.” 

Kirjassa kiusaamisen aloittaa opettaja osoittamalla pienillä tavoilla päähenkilön huonommuutta ja ohjaamalla kavereita pois hänen luotaan. Oppilaiden välillä koulussa on tarkka hierarkia, mutta niin on myös opettajien ja oppilaiden välillä. 

Rauma kävi koulua 1990-luvulla Kaarinassa Turun lähellä.

”Oppilaiden ja opettajien piti käyttää eri ovia, vain opettajat saivat kulkea pääovesta. Välitunnilla ei saanut mennä vessaan pyytämättä lupaa erikseen. Tätä selitettiin sillä, että välitunneilla ei saanut olla sisällä, mutta käytännössä kehon perustoimintojen alistaminen opettajan vallan alle on silkkaa simputusta”, hän sanoo. 

Raumasta ei ole ihme, että sellaisessa ympäristössä lapset alistavat toisia: ”Opettajien tapa suhtautua lapsiin on selkeä viesti siitä, että toisten sortaminen on hyväksyttävää. Uskon, että lasten välinen sosiaalinen väkivalta on myös tapa purkaa kouluympäristön aiheuttamaa stressiä.”

Rauma luki teoksensa tausta-aineistoksi paljon koulukiusaamista käsitteleviä kirjoja. Niissä kiusaamista selitetään yhä kiusattujen ”erilaisuudella”. 

”Henkinen ja fyysinen kouluväkivalta on rakenteellinen ongelma, joka on yksityistetty. Ensin sitä selitetään yksilön ominaisuuksilla ja käännetään yksilön tunne-elämän ongelmaksi: ongelma on, että uhrista tuntuu pahalta, eikä esimerkiksi se, että muut haukkuvat häntä. Myöhemmin kokemuksista tulee yksilön taakka, joka hänen pitää itse ratkaista.” 

Yksilönäkökulma elää, vaikka tutkimusten perusteella tiedetään, että syrjintää esiintyy eniten vahvasti hierarkisissa yhteisöissä, joissa on paljon tarkkoja sääntöjä.

Kiusaaminen on sosiaalista peliä, jossa kukaan ei ole turvassa. Muut kiusaavat ulossuljettua, mutta samalla tietävät, että voisivat yhtä hyvin olla siinä asemassa itse.

”Kuka tästä hyötyy? Pelon ilmapiiri tekee kaikista tottelevaisempia valtaa käyttävälle taholle”, Rauma huomauttaa. 

”Kuka tästä hyötyy? Pelon ilmapiiri tekee kaikista tottelevaisempia valtaa käyttävälle taholle.”

Jos uskoo aidosti kiusatun huonommuuteen, oma toiminta on helpompi oikeuttaa. ”Ihmiset, myös aikuiset, uskovat sen, mitä heidän ympärillään uskotaan – ja se voi olla aivan eri asia kuin mihin he olisivat omien havaintojensa pohjalta päätyneet”, Rauma tietää.

Kirjan päähenkilö yrittää saada apua koulukuraattorilta. Keskustelujen seurauksena  kuraattori päätyy leimaamaan hänen luokan edessä lapselliseksi. 

”Lapselliseksi leimaaminen on yleinen häpäisemisen tapa, jota on käytetty pitkään erilaisia alistettuja ryhmiä kohtaan. Sen myöntäminen, että opettaja, aikuinen, tekisi jotain väärin kyseenalaistaisi opettajan, ja samalla kaikkien aikuisten, auktoriteettia ja asemaa sosiaalisessa hierarkiassa.” 

Rauma ymmärsi jo lapsena kiusaamisen perimmäisen luonteen: ”Tajusin, että tässä voisi olla kukaa muu tahansa. Että saamani kohtelu ei riipu minusta.”

Kunnioittava kohtelu luo hyvinvointia

Lasten aseman parantamiseksi ei ole syntynyt vastaavaa näkyvää vapautusliikettä kuin monien muiden marginalisotujen ryhmien. Lapsuudesta pääsee pois kasvamalla, mutta sorron jäljet voivat tuntua pitkään.

Rauman mielestä niistä ei tarvitsekaan ”päästä yli”. Tunteet ja kokemukset voi kääntää yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi.  

Iida Rauma kirjoitti Hävityksen nostaakseen esiin lasten kohtaamaa väkivaltaa. Kirjan tekeminen oli raskas prosessi, joka kesti kuusi vuotta. Ensimmäisiä kertoja hän kirjoitti aiheesta yläasteella.

”Harva paikka on yhtä olemista normittava kuin kouluympäristö. Mutta olen kuullut paremmista kokemuksista samalta aikakaudelta lähialueen muista kouluista. Näissä kouluissa on ollut vapaampi ja kunnioittavampi ilmapiiri ja vähemmän turhia sääntöjä.”

Voima 4/2022 on hoivan teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

Ilmapiirin vaikutus on tullut esiin myös tutkimuksissa. Pitkään on tiedetty, että oppilaan tausta vaikuttaa paljon koulumenestykseen, ja että korkeakoulun käyneiden vanhempien lapset jatkavat muita useammin korkeakouluun. Mutta myös lasten kohtelu koulussa voi vaikuttaa heidän numeroihinsa. 

Kun on selvitetty, miksi eri kouluissa, joissa on oppilaita samanlaisista taustoista, on toisissa yleisesti hyviä oppimistuloksia ja toisissa on huonompia, ero on selittynyt koulun ilmapiirillä. 

”Parempien oppimistulosten kouluissa oli siis erikseen päätetty, miten lapsille ja lapsista puhutaan. Että opettajat eivät esimerkiksi hauku lapsia selän takana”, Rauma pohtii.

Nykykoululaisten ystävyyssuhteita jäsentää sosiaalinen media. joka on usein myös kiusaamisen väline. Rauma ei käytä sosiaalista mediaa. Hän kokeili Facebookia kuukauden vuonna 2009, ja ymmärsi, ettei halua sellaista elämäänsä. 

”Algoritmit on luotu tuottamaan ihmisissä negativiisia tunteita, koska sellaiset saavat ihmiset reagoimaan ja pysymään palvelun käyttäjinä. Mutta en kaipaa elämääni sellaisia tunteita, enkä lisää ruutuaikaa, nettiin on muutenkin liian helppo jäädä kiinni.” 

Somettomuus on yleistä myös Rauman ystäväpiirissä, vaikka ”varmaan olen jäänyt monista tapahtumista paitsi”, hän epäilee. 

Ilmastokatastrofin torjunta on osa lasten oikeuksia

Hävitys-nimi viittaa myös laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Rauma kertoo kirjassaan paljon Turun historiaa, tarinoita menneistä, tuhotuista paikoista. 

”Siinäkin käytetään valtaa, kun päätetään kenen historia on suojelemisen arvoista ja kenen ehdoilla ympäristöä rakennetaan. 1960-luvulla Turusta halutiin tehdä ’automiehen kaupunki’ ja paljon vanhaa purettiin.”

Autoilun suosiminen näkyy edelleen hiljattain valmistuneessa Toriparkissa. Liikennejärjestelytkin kertovat vallasta. 

”Lapset ja nuoret eivät käytä autoa, vaan julkista liikennettä tai polkupyörää tai kävelevät. Autoille suunnitellussa kaupungissa heidän on vaikeampi liikkua.”

Historian tuhoamisen rinnalla Maapallolla on käynnissä paljon vaarallisempikin hävitys.

”Se, että emme tee riittävästi ilmastokatastrofin estämiseksi, on aikamme suurin lapsivihan ilmaus. Se on pois lasten ja kaikkien seuraavien sukupolvien, tarpeista, hyvinvoinnista ja elinmahdollisuuksista!” Rauma tuskailee. 

”Se, että emme tee riittävästi ilmastokatastrofin estämiseksi, on aikamme suurin lapsivihan ilmaus.”

Iida Rauma: Hävitys
Siltala 2021, 401 s.