Vuoden 2020 maaliskuussa Kansallisteatteri ilmoitti peruvansa kevätkauden näytäntönsä. Perustelujen painosta huolimatta – ja erityisesti juuri siksi – oli selvää, että teatterille edessä oli uudenlaisten tuskien taival.

Tuolle samalle päivälle olin sopinut haastattelun Betty Showta valmistelleiden Sara Mellerin ja Asta Honkamaan kanssa. Koin suurta kunnioitusta taitelijoiden sydämen ymmärrystä kohtaan, kun he menetetyn ensi-iltansa voivottelun sijaan kantoivat enemmän huolta ajankohtaisesta globaalista uhasta ja kärsimyksestä. Urheasti he vakuuttivat jatkavansa harjoittelua, kunnes esittäminen on taas mahdollista. 

Vastaavaa sissimeninkiä alalla on sen jälkeen nähty muutenkin. Esityksiä on siirrelty ja tarjottu miniyleisöille, muokattu suoratoistoon ja tallenteiksi. Turvamääräysten usein mielivaltaisiin heilahteluihin on mukauduttu vaikka päivän varoitusajalla. Missään muualla kuin teatterikatsomoissa en ole nähnyt ilta toisensa jälkeen kaikkien käyttävän maskia.

Sopeutumisen sankarimitalin voisi antaa esimerkiksi Myllyteatterin Mestari ja Margarita -sovitukselle, jossa nyöreillä erotettuja yleisöryhmiä pyöriteltiin toisistaan erillään koko immersiivisen esityksen ajan. Tai Kaiken keskukselle, jonka Lim-esityksessä meitä kustomoiduilla maskeilla varustettuja katsojia oli kerrallaan kolme. Tai vaikka Ilmastokirkko-kollektiiville Room of Organs – Do It Yourself Performancesta, jossa katsoja sai toteuttaa esityksen ypöyksin kotonaan.

Taiteenlajina teatteri perustuu esiintyjien ja yleisön vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen samassa tilassa. Korona-ajan sivutuotteena syntyi paljon kiinnostavia kokeiluja juuri kohtaamisen väistämiseksi. Silti on hyvä ymmärtää, että ilman jaettua läsnäoloa, kyse on siirtymästä toisenlaisen taideilmaisun piiriin.

Itse olen löytänyt uudestaan kuunnelman ja oppinut arvostaamaan sellaisia suoratoistoja ja tallenteita, joissa on huomioitu välittämisestä syntyvät rajoitukset ja uudet mahdollisuudet. Onnistumisesta yhtenä esimerkkinä voi mainita Q-teatterin Toksisen kabareen, jonka näin ensin livevetona ja sitten suora­toistona. Vaikka jälkimmäisestä puuttui yhteisöllinen läsnäolo, siinä pystyttiin simuloimaan jopa alkuteosta vahvemmin niitä televisioformaatin kliseitä, joista esitys kertoi. Luovaa oli sekin, että kamera seurasi esitystä myös näyttämöllä nähdyn ulkopuolella.

Koska teatteri on aina sidottu aikaan ja paikkaan, ympäröivä todellisuus tunkee sinne mukaan silloinkin, kun se ei ole ollut tekijöiden erityinen tarkoitus.  

Viimeaikaisissa esityksissä on harvoin viitattu ihan niin suoraan kriisiajan tunnelmiin kuin Sanna Kekäläisen esityksessä If I Would Lose My Voice tai Musiikkiteatteri Kapsäkin Franciscus Assisilaisen perintöä ja parkouria yhdistäneessä kuorolauluesityksessä Äärimmäisyys.  Silti murros toisten kohtaamisen sekä oman luonto- ja kehosuhteemme äärellä tuntuu olevan luettavissa tavalla tai toisella melkein mistä tahansa esityksestä. 

Korona-ajan yksi merkittävimmistä opetuksista liittyy keskusteluun taiteen paikasta yhteiskunnassa.  

Kokoontumisrajoituksista annettiin auliisti poikkeuksia aloille, joissa elinkeinovapauden katsottiin olevan terveysturvallisuutta tärkeämpää. Tässä unohtui kerta toisensa jälkeen, että vaikka taiteen tekeminen voi olla kutsumustyötä, se on samalla ammatinharjoittamista siinä missä ravintolan, kuntosalin tai nakkikioskin pyörittäminen.

Tätä eri alojen välistä absurdia asymmetriaa nosti ansiokkaasti esiin tässä liitteessäkin toisaalla mainittu taitelijaryhmä Kuusiplus.

Eikä taidetta ei pidä nähdä vain kirsikkana ihmiselon kakun päällä. Kuten tässä liitteessä moni toteaa, sekä tekijöiden että yleisön näkökulmasta sen tehtävä on antaa välineitä käsitellä itseen ja yhteisöön kohdistuvia kriisejä.

Matkalla kohti seuraavia korona-aaltoja ja uusia epidemioita, ilmasto­katastrofia ja muita raamatullisen mittakaavan koettelemuksia, tämä kannattaa muistaa: myös teatteritaide on sittenkin enemmän osa ratkaisua kuin ongelmaa.