Lukuaika: 2 minuuttia

Taide ei ole luksusta, vaan työkalu käsitellä koronaa ja muita vaikeita asioita, sanoo esitystaiteilija Samee Haapa

Sovittuun aikaa ja paikkaan saapuvalle yleisölle annetaan ensimmäiseksi karnevaalinaamioita muistuttavat hengityssuojat. Meitä osallistujia on vain kolme, koska maaliskuisten koronarajoitusten mukaan esitystilassa saa olla korkeintaan neljä ihmistä. Meille paljastetaan myös esityksen pelisäännöt: kukin saa etsiytyä esitystilaan yksin seuraamalla oman naamarinsa värillä merkittyä reittiä, ja erityisen tärkeitä ovat käsimerkit, joilla voimme  säädellä etäisyyttänne toisiimme ja esiintyjään.

Itse esitys tapahtuu hämärretyssä huoneessa, johon on pystytetty 1970-luvun Star Trek -televisiosarjan mieleen tuovia keinotekoisia kalliolavasteita. Vaikeasti jäsentyvän äänimaiseman keskellä puuhailee outo hahmo. Välillä tämä alien ottaa käsimerkein kontaktia meihin vierailijoihin. Jossain vaiheessa hahmo alkaa purkaa lavasteita, mikä pudottaa osallistujat jonnekin esityksen ja todellisuuden väliin.

Kyseessä on Kaiken keskus -ryhmän teos Lim.

”Lim on matemaattinen kaava, jolla mitataan raja-arvoa silloin, kun ei tiedetä mitä muuttujat ovat. Tässä tapauksessa kyse on siitä, mitä muuttujia esityksen sisällössä voi olla, kun sovelletaan ulkoa määrättyjä koronarajoituksia”, kertoo teoksen taiteellinen takapiru ja ainoa esiintyjä Samee Haapa.

Esityksessä kaavaa sovelletaan erityisesti tilassa olevien ihmisten välisten etäisyyksien säätelyllä.

”Alun perin tarkoitus oli käsitellä sitä, miten toisilleen vieraat ihmiset ovat fyysisesti kosketuksissa toistensa kanssa. Halusin myös tutkia millaisia kohtaamisen mekanismeja syntyy ei-binäärisestä sukupuolisuudesta.”

Puhe mekanismeista liittyy esityksen taustalla vaikuttavaan pelisuunnittelun näkökulmaan.

”Kun teatterin puolella puhutaan yleisösuhteesta, pelien yhteydessä puhutaan mekanismeista. Koronan kohdalla minua kiinnostavat sääntöjä enemmän ne mekanismit, joilla yritämme käsitellä niitä. Taide taas voi auttaa ihmisiä huomaamaan, miten heidän omilla valinnoillaan on kaikissa asioissa merkitystä.”

Samee Haapa on esitystaiteilija, jonka tie alalle ei ole kulkenut kaikkein tavanomaisinta reittiä.

”15-vuotiaana fanitin John Coltranea ja harjoittelin tenorisaksofonia jopa kahdeksan tuntia päivässä. Sitten kun löysin John Cagen ja buddhalaisen tulkinnan taiteesta egon ilmentymänä, myin kaikki soittovehkeet ja levyt.”

Tämän törmäyksen kautta Haapa päätyi yliopistoon opiskelemaan, mistä taide-esityksessä on antropologisessa mielessä kyse. Kiinnostus kehollisuuden käsittelyä kohtaan vei hänet 2000-luvun alussa Outokummun kokeellisen tanssin kouluun ja sen jälkeen Englantiin Liverpool Institute for Performing Arts -kouluun. Siellä omimmaksi ilmaisulajiksi valikoitui immersiivinen esitystaide,  jossa korostuvat yleisön osallistaminen ja esitysympäristön merkitys.

mainos

”Liverpool oli silloin Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja siellä näin ensimmäisen kerran isoja immersiivisiä teoksia. Löysin niiden kautta kiinnostuksen pohtia taiteen keinoin, kuinka luoda osallistujille mahdollisimman moninaisia tiloja toistensa kohtaamiseen ilman, että määrittelisin tilanteita loppuun asti heidän puolestaan.”

Suomeen palattuaan Haapa perusti Kadonnut kaupunki Oy -kollektiivin, joka muutti sittemmin nimensä Kaiken keskukseksi.  Taiteellisen työn ohella hän tekee väitöstutkimusta esiintymisestä immersiivisissä esityksissä ja peliesityksissä.

”Ehdotusten tekeminen siitä, miten yhdessä oleminen voidaan organisoida, on myös politiikan peruskysymys. Siirtymä opituista normeista moninaisuuteen vaatii perustelemaan esityksen lähtötilanteen joka kerta uudestaan. Tämä tekee prosessista myös yhteiskunnallisesti merkityksellistä.”

Vaikka Limin kohdalla nähtiin paljon vaivaa esityksen toteuttamiseksi kaikkien turvasääntöjen mukaisesti, siinä samalla kyseenalaistettiin se, mitä AVI:n määräyksissä pidetään välttämättömänä.

”Ymmärrän tietenkin terveysturvalliset syyt, mutta ’välttämättömyys’ palautuu pulmallisesti jonnekin Maslown tarvehierarkiaan. Se näyttää vihjaavan, että taide ei olisi välttämätöntä. Aina kun ihminen on joutunut kriisin keskelle, on kyse sitten sodista, luonnonmullistuksista tai äärimmäisestä epätasa-arvosta kuten orjuuden kohdalla, taiteella on ollut keskeinen osa tukemassa selviytymistä. Taide siis ei ole luksusta, johon on varaa vasta sitten, kun kaikki on kunnossa, vaan sitä tarvitaan erityisesti silloin kuin ei mene hyvin.”

Haapa kantaa huolta myös siitä, miten monet esittävän taiteen ammattilaiset saattavat vaikean tilanteen takia vetäytyä alalta kokonaan. Silti hänestä korona-ajasta voi seurata hyvääkin.

”Ainakin omassa kuplassani velloo suuri sosiaalisen kaipuu. Ajattelen siksi, että juuri sosiaalisuuteen perustuville immersiivisille esityksille voi syntyä erityistä tilausta. Pakon edessä on syntynyt uusia esitysmuotoja, joista osa voi jäädä pysyvästi monimuotoistamaan esittävän taiteen alaa.”

Muotoa tärkeämpiä ovat aina esityksen takana olevan mekanismit.

”On hyvin mahdollista tehdä esitys, joka taustallaan olevien mekanismien tasolla vetää mattoa alta omalta sanomaltaan. Siis esimerkiksi niin, että tehdään esitystä vapaudesta, mutta ei anneta mitään vapautta katsojille.”

Kaiken keskus valmistaa Limin itsenäistä toista osaa, joka näillä näkymin toteutetuu ensi vuoden puolella.

Kommentoi Facebookissa