TelevisioKirjoittanut Ilona Iida SimesKuvat Silja Seppälä

And Just Like That: Sinkkuelämän lounastava leidi pakenee elämänsä tyhjyyttä vaatekauppaan

Vaikka viihde tarjoaa suloista vapautusta arjesta, Sinkkuelämää-sarjan juuret ovat julmassa todellisuudessa. Sarjan päämissio on kieltää kuluttajaa hyväksymästä itseään.

Lukuaika: 4 minuuttia

And Just Like That: Sinkkuelämän lounastava leidi pakenee elämänsä tyhjyyttä vaatekauppaan

New Yorkin jet set -elämän tärkeä osa 1960–1980-luvulla oli lounaskulttuuri. Varakkaat rouvat rakastivat lounastamista hienoissa ravintoloissa, joissa tosin aikalaistodistajien mukaan ”kukaan ei syönyt”. Tapaamiskulttuuri oli niin ikoninen, että siitä on kirjoitettu aikakauslehdissä kautta vuosikymmenten. Lehtijutut oli kuvitettu eliittikaunotarten kuvilla. Yhdysvaltain tärkeimmän valtaperheen perijätär Jacqueline Kennedy Onassis ja hänen sisarensa Lee Radziwill hallitsivat hovejaan keskuspuiston itäpuolen hienostoravintoloissa.

Babe Paley, CBS-tv-yhtiön perustajan Bill Paleyn vaimo, tuli kuuluisaksi nimenomaan lounaspiireistään. Paleyn parhaita ystäviä oli kirjailija Truman Capote, avoimen homoseksuaali ja vahvasti alkoholisoitunut kulttuurijulkkis. Hän oli nimennyt viimeisen teoksensa La Cote Basque 1965 :n New Yorkin kuuluisimman ravintolan ja kantapaikkansa mukaan.

Ellittirouvien lounastreffit olivat niin kuuluisa instituutio, että West Side Storyn laulut sanoittanut nero Stephen Sondheim teki aiheesta biisin The Ladies Who Lunch vuonna 1970. 

Feministit valtasivat ravintolat

Lounastavat leidit olivat esikuvina Sinkkuelämää-teeveesarjaan, jota katsottiin ympäri maailmaa 1998–2004. Ensimmäisen osan ohjasi Susan Seidelman, feministiseksi kulttiklassikoksi nousseen Missä olet, Susan -leffan ohjaaja. 

Sarja uudisti ikonisen newyorkilaisleidien lounaskulttuurin näennäisen feministiseksi projektiksi. Sarjan ”tytöt” – kuten he itseään kutsuivat – olivatkin seksuaalisesti aktiivisia uranaisia, eivätkä rikkaisiin sukuihin naituja tyhjäntoimittajia. Kaupunki ei ollut ainoa mikä sarjassa sykki, kun yöelämästä juopuneet tytöt kourivat miesten haarovälejä. Vaikka käytös välillä huiskahti seksuaalisen häirinnän puolelle, sarja alleviivasi, etteivät nämä naiset istu seesteisen passiivisesti ravintolan pöydässä odottamassa prinssejään.

Sarjan ironinen kirjoittajahahmo oli Capoten sijaan heteroseksuaalinen nuori nainen, jolla tosin oli hyvä homoystävä antamassa ravintola-, ihmissuhde- ja pukeutumisvinkkejä, sekä tietenkin lounasseurana. Sarjan ensimmäisessä jaksossa esiintyi myös Capote-niminen hahmo.

Sinkkuelämässä oli paljon hätkähdyttävän uutta ja erikoista television tarjonnassa. 

Vaikka ajat ovat muuttuneet, vaikka tunnarin World Trade Centerin tornit on traagisesti pommitettu maan tasalle, vaikkei toisella kaudella cameoroolin tekevä liikemies Donald Trump enää ole ensisijaisen tunnettu bisneksistään ja vaikkei yhtäkään sarjan kommunikaatioteknologian välineistä puhelinkopeista hakulaitteiden kautta Nokian ”kenkiin” ole enää kaupoissa, sarjassa on paljon elementtejä, jotka ovat ihan päteviä vielä tässäkin ajassa. 

Useat jaksot käsittelivät muunsukupuolisuutta ja transaktivismia, miesten tai naisten homoseksuaalisuudesta puhumattakaan. Naisten keskustelut omasta seksuaalisuudestaan masturbaatiosta ryhmäseksiin olivat aivan uutta sarjan ilmestymiskaudella, eikä suurin osa niistä häviä uudempien sukupolvien Girlsien jutuille. 

Näyttämölle saapui biologinen kello

Sarjakuvataiteilija Alison Bechdel lanseerasi vuonna 1985 testin, jonka avulla voi mitata elokuvan tai tv-ohjelman naiskuvaa. Onko teoksessa vähintään kaksi naishahmoa, joilla on nimi? Keskustelevatko he koskaan keskenään yli minuutin ajan jostain muusta aiheesta kuin miehestä? Bechdelin Lepakkoelämää-sarjakuvassa päähenkilö keksii vain yhden teoksen, joka täyttää ehdot: Alienin. Sinkkuelämää täytti kriteerit kirkkaasti.

Sarja ei kuitenkaan osoittautunut naisen vapauttamisprojektiksi, vaan loppua kohden takaisku, kuten feministi Susan Faludi sanoisi, alkoi vallata tilaa. 1970–80-luvun populaarikulttuuria, erityisesti televisiota ja elokuvia, tutkinut Faludi on argumentoinut, että viihde pelkää ja inhoaa feminismiä niin paljon, että kostoksi naisille selitetään, miten feminismi aiheuttaa pahaa oloa. 

”Biologinen kello” on yhdysvaltalaisen tv-viihteen suurimpia neronleimauksia, naisille räätälöity syyllisyyskäsite. Faludi kauhistui, miten legendaarisen Kolkyt ja risat -ysärisarjan ennen niin edistykselliset naiset ahdistuivat jaksosta toiseen kuullessaan tyhjän kohtunsa tikittävän. Miestä ei tarvittu nautintoon vaan perheen perustamiseen, johon naisen elämä kulminoituu.

Sinkkuelämää-sarja uhrasi yhden tytöistään, suloisen galleristin, kärsimään tikittävästä kohdusta. Muillekaan päähenkilöille sarja ei tarjonnut vapautusta, vaan esitteli näille jakso toisensa jälkeen kulutusyhteiskunnan jäseniä koukuttavista viesteistä ylivoimaisesti vahvimman: epätäydellisyyden tunteen.

Tämä kiteytyy päähenkilö Carrien (Sarah Jessica Parker) kolumnitekstissä:

Voiman kannessa Johanna Vehkoo ja teksti "Oikeus ja kohtuus" sinisellä taustalla.
Voima 1/2022 on mediakasvatuksen teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

”Syntymästä saakka nykynaisille toitotetaan, että he voivat tehdä mitä haluavat: ruveta astronauteiksi, johtaa internet-firmaa, jäädä kotiäideiksi. Sääntöjä ei enää ole, ja vaihtoehtoja on loputtomiin. Mutta onko mahdollista, että meidät on hemmoteltu pilalle vaihtoehtojen paljoudella, niin ettemme enää osaa valita? Sisimmässämme tiedämme, että saman tien kun valitsemme jotakin, kuten miehen, hyvän työpaikan, upean asunnon, toinen vaihtoehto sulkeutuu. Ovatko sukupolvemme naiset sellaisia, jotka eivät osaa enää valita? Vai voimmeko todellakin saada kaiken?”

Ihminen, joka kaipaa uutta käsilaukkua, kenkäparia tai puolisoa, on aina valmis kuluttamaan. Kuin amputoitu ruumiinjäsen, puute kutisee siihen saakka, kunnes tilalle ostaa kaupasta jotain suloista ja kallista. Finanssikapitalismin mörkö ei anna kutinan pysyä kauaa poissa, vaan Sinkkuelämässä sen sallitaan karjua, että seuraavalle lounaalle tarvitset jotakin uutta.

Varsinkin sarjan loppuaikoina tytöt luettelivat kenkämerkkejä ja muotitaloja niin tiuhaan tahtiin, että luksusmyymälöiden kaupankäynti kiihtyi kautta maailman. 

Samoin kuin seksuaalinen tyydytys, joka antaa täyttymyksen hetkeksi, kuluttamisen tyydytys kestää vain hetken, matkan kaupasta pahvikassien kanssa kotiin. Kuten Carrie opetti, ihanan ja kalliin kenkäparin takia kannattaa olla viikko syömättä, ja niinpä Carrienkin sukupolvi lakkasi syömästä New Yorkin eliittiesikuviensa tapaan. 

Ja niinhän siinä sitten kävi

Koronaepidemian suljettua kulttuurielämän Parker kollegoineen ryhtyi uhkarohkeaan toimenpiteeseen ja päivitti Sinkkuelämän nykyaikaan. And Just Like That on kirjoitettu ja kuvattu parin viime vuoden aikana. Sen päähenkilöt ovat kauniisti ikääntyneitä ihmisiä, joilla on viisikymppisten huolet. Enää sydämen ongelmista pahin ei ole rakkaussuru, ja läheisen menetys muistuttaa omasta rappeutumisesta. Tupakointi ei enää ole typerän hassu pikkupahe, nyt se on tappavan vaarallista.

Jaksoja tuottaneet päänäyttelijät Parker, Kristin Davis ja Cynthia Nixon ovat kertoneet, että sarja on ollut ”liian valkoinen”. Asiaa korjattiin laajentamalla esiintyjäkaartin värimaailmaa, eikä enää ole naisten kvartettia vaan septetti.

Huolimatta etnisten taustojen ja sukupuolten kirjon laajenemisesta 2020-luvun sfääreihin, vanhat tutut ongelmat pysyvät: asunto ja ura ovat vääränlaisia, parisuhde kehno ja deittailu pelottavaa. Eikä edelleenkään ole mitään päällepantavaa.

Itsetuntokriisit ovat suurimmat sarjan vähiten konservatiivisella hahmolla, feministisellä, älykkäällä ja korkeasti koulutetulla juristilla Mirandalla (Nixon). Uusissa jatko-osissa Miranda haluaa murtaa rajoja jatkamalla opiskeluja ja ryhtymällä ihmisoikeusjuristiksi. Niinpä juuri hän saa huomata todellakin pudonneensa kelkasta. 

And Just Like That ja Sinkkuelämää HBO Maxilla
Kylmäverisesti Truman Capote -dokumentti YLE Areenassa

Truman Capoten kalliit lounaat

Truman Capote (alunperin Truman Streckfus Persons) sai kustantajaltaan Random Houselta valtavat ennakot, jotta tämä saisi valmiiksi “magnum opuksensa”. La Cote Basque 1965 -suurteokseen Capote oli koonnut kaiken, mitä oli elämästään (lähinnä New Yorkissa) oppinut, ja kaikki perustuisi tositapahtumiin.  Kustantaja luuli tai vahvasti toivoi saavansa rahoilleen vastinetta, sillä Capote paljasti kirjastaan muutamia tekstin pätkiä, ja Capote kuvaili kirjaansa vuolaasti: siinä olisi herkullista tarinaa New Yorkin kuuluisien ”lounastavien leidien” yksityiselämästä, olisi seksiä, skandaaleja ja sydänsuruja. 

Kuitenkaan teos ei koskaan ilmestynyt, eikä käsikirjoitusta ole tähän päivään mennessä löytynyt. Voi olla, ettei Capote ollut edes kirjoittanut sitä valmiiksi. 

Truman Capote vuonna 1968.

Kun aikakauslehti Esquire vuonna 1975 julkisti Capoten kirjasta otteen, seurapiirien kuningatar Babe Paley ja tämän ystävät, kuten näyttelijä, kirjailija ja upporikkaan suvun perijätär Gloria Vanderbilt ja tulevan varapresidentin puoliso Mary “Happy” Rockefeller, järkyttyivät syvästi. Capote kuvasi heidät typeryksiksi, joiden elämän toimettomuus oli synkkää ja lounaat suorastaan öykkärimäisiä – puhumattakaan kesälomista huvijahdeilla Välimerellä. Huolimatta siitä, että Capote oli itse nauttinut sekä kyseisten rouvien lounasseurasta että Välimeren-lomista näiden puolisoiden huvijahdeilla, hyödyllinen ystävyys ei estänyt häntä puukottamasta naisia selkään terävällä kynällään. 

“Joutsenet”, kuten Capote leidejä kutsui, katkaisivat välinsä Capoteen. Eräs heistä, pahimmin nolattu Ann Woodward – jonka Capote vihjasi tappaneen miehensä –  teki pian Esquiren jutun ilmestyttyä itsemurhan. 

Entinen paras ystävä Babe Paley ei enää koskaan puhunut Capoten kanssa, eikä aneluista huolimatta sallinut tämän tulla vierailemaan kuolinvuoteellaan. Paley kuoli syöpään vuonna 1978. Murtunut Capote joi itsensä hengiltä kuusi vuotta myöhemmin.