Artikkeli on julkaistu Voiman visionäärisessä talousliitteessä.
Ensimmäinen Voima-talous julkaistiin Voiman 5/2021 välissä ja Issuussa.
Löydät muut verkkosivuillamme julkaistut talousliitteen artikkelit täältä.
Tammikuussa 2021 arvostetun lääketieteellisen julkaisun BMJ:n päätoimittaja kritisoi joidenkin maiden poliittisia toimia koronapandemian aikaan kutsuen niitä ”sosiaaliseksi murhaksi”.
Kirjoittaja lainasi sosiaalisen murhan käsitteen Friedrich Engelsiltä, joka kuvasi sillä 1800-luvun Englannin luokkasortoa. Engelsin mukaan etuoikeutettujen luokkien luomat olosuhteet johtivat väistämättä ennenaikaiseen ja tarpeettomaan kuolemaan köyhimpien luokkien keskuudessa. Saman tendenssin on myös koronapandemia tuonut esille. Köyhät ovat kärsineet koronapandemiasta huomattavasti rikkaita enemmän.
Esimerkiksi Britannian köyhempien alueiden kuolleisuus on ollut kaksinkertainen verrattuna maan rikkaimpiin alueisiin. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat jälleen olleet naiset ja lapset sekä rodullistetut vähemmistöt. Samalla kun sadat miljoonat ovat jääneet työttömiksi, kuitenkin esimerkiksi Yhdysvaltain rikkaimmat miljardöörit ovat kartuttaneet omaisuuttaan 1,3 biljoonalla dollarilla.
BMJ:n kirjoitus kysyi aiheellisesti, eikö ole piittaamattomuutta ihmiselämää kohtaan, että poliitikot ja asiantuntijat sanovat olevansa halukkaita sallimaan kymmenien tuhansien ennenaikaisten kuoleman väestön laumaimmuniteetin vuoksi tai talouden edistämisen toivossa?
Globaalissa pohjoisessa talouden ja ihmisten hyvinvoinnin vastakkainasettelu on toiminut viitekehyksenä, jonka puitteissa eri intressiryhmät ovat kamppailleet koronakriisin määrittelystä ja sitä seuraavista poliittisista toimista – kuka saa liikkua ja kuka ei, kuka saa harjoittaa elinkeinoaan ja kuka ei, kuka saa sairastua ja kuka ei, kuka saa kuolla ja kuka ei.
Yhteiskunnallisia jakolinjoja on rakennettu muun muassa ikäihmisten ja nuorten välille tai välttämätöntä lähityötä tekevien ja etätyötä tekevän keski- ja yläluokan välille. Nämä jakolinjat ovat kytkeytyneet olennaisilta osiltaan laumasuojakertomukseen, joka popularisoitiin monissa rikkaissa maissa jo koronapandemian alkuvaiheessa, toisin kuin esimerkiksi monissa Aasian maissa, joissa pyrittiin WHO:n suositusten mukaan tukahduttamaan koronavirustartunnat nollatoleranssistrategialla. Rikkaissa maissa koronapandemiaa onkin pääasiallisesti määrittänyt terveydenhoidon kantokyky: käyrää on ollut pakko madaltaa, etteivät terveydenhoitojärjestelmät ylikuormitu.
Monen tutkijan mukaan globaalin pohjoisen koronapandemiatoimet ovat seurausta uusliberaalista leikkauspolitiikasta, joka kytkeytyy myös heikkoon pandemiavalmistautumiseen.
Monen tutkijan mukaan globaalin pohjoisen koronapandemiatoimet ovat seurausta uusliberaalista leikkauspolitiikasta, joka kytkeytyy myös heikkoon pandemiavalmistautumiseen. Tästä esimerkkinä toimii USA:n ja Euroopan suuri koronakuolleisuus ja liian niukat resurssit vastata globaaliin pandemiaan. Osittain uusliberaalin talouspolitiikan seurauksena koronakriisi on monissa maissa muodostunut poliittisen taistelun ja luokkataistelun näyttämöksi.
Vaikka Suomi on selvinnyt globaalista pandemiasta paremmin kuin moni muu maa, pandemian hoitoa ovat myös Suomessa määrittäneet kamppailut resursseista. Pandemia on tuonut esiin sosiaali- ja terveydenhuollon haavoittuvuuden. Esimerkiksi Suomen julkista terveydenhuoltoa on pitkään heikennetty sekä alibudjetoinnilla että leikkauspolitiikalla. Suomessa oli tuhatta ihmistä kohden melkein kahdeksan sairaalapaikka vuonna 2000 mutta määrä oli puolittunut vuonna 2015. Vuosina 2013–2018, sairaalapaikat vähenivät EU:ssa 2.5 %, mutta vähennys oli suurinta Suomessa – kokonaiset 24.8 %. Asukasta kohden Suomessa oli myös Euroopan neljänneksi vähiten tehohoitopaikkoja koronapandemian alkaessa.
Julkisen sektorin leikkaukset eivät koskeneet pelkästään käytäntöjä vaan myös rakenteita. Esimerkiksi edellisen pääministerin Juha Sipilän hallituksen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen THL:ään kohdistuneet budjettileikkaukset heikensivät tätä koronapandemiassa tärkeäksi havaittua asiantuntijaorganisaatiota merkittävästi.
Ihmistä ja ihmiskuntaa palvelevan infrastruktuurin laiminlyönti tuo väistämättä mukanaan sosiaalista murhaa, ennemmin tai myöhemmin. Siksi talouspoliittisen keskustelun ei pidä kuulua vain pienelle etujoukolle, eikä tavallisia ihmisiä pidä nähdä vain talouspoliittisen päätöksenteon kohteina sen sijaan, että heitä pidettäisiin talouspoliittisen päätöksenteon toimijoina. Koronapandemia on osoittanut, ettei järjestelmän kriiseihin voi vastata niillä toimilla, joilla järjestelmän kriisit on rakennettu.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Lontoon yliopiston SOAS -yksikössä.
