Ympäristökriisin vakavuutta on mahdotonta kiistää. Tiede tarjoaa välineet sen ymmärtämiseen ja kertoo mitä sen estämiseksi tulisi tehdä. Kriisin pysäyttäminen vaatii enää konkreettisten muutosten tekemistä. Miten muuttaa olemassa oleva tieto toiminnaksi?
Tähän kysymykseen tarttuu Teemu Vaarakallion toimittama kollektiivikirja Viimeinen siirto: Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään, joka käsittelee suomalaisen ympäristöliikkeen nykytilaa yhdeksän esseen muodossa. Kirjoittajina on ympäristöliikkeen aktiiveja. Vaarakallio itse toimii ympäristöliikkeessä, työskentelee Amnestylla ja opiskelee Pariisissa Sciences Po -yliopistossa.
Vaarakallio keksi aiheen ollessaan Sveitsissä tutkintavankeudessa, jonne hän joutui osallistuttuaan väkivallattomaan protestiin. Protesti halusi kiinnittää huomiota USB-pankin ekologisesti kestämättömään liiketoimintaan tukkimalla pankin sisäänmenoväylät. Täysin väkivallattomaan toimintaan viranomaiset reagoivat erittäin rajuin keinoin. Sellissä Vaarakalliolle syttyi halu jäsentää liikkeen toimintaa.
Kirjan tekeminen ei ollut itsetarkoituksellista, vaan ensi sijassa Vaarakallio halusi dokumentoida tuleville sukupolville, mitä suomalaisessa ympäristöliikkeessä juuri nyt tapahtuu. Lisäksi hän halusi jäsentää liikkeen sisällä käytävää moninaista keskustelua.
”Kun liikuin eri porukoissa, huomasin, että liikkeen sisällä ihmiset puhuivat kriisistä monin eri tavoin. Halusin jäsentää näitä erilaisia katsantoja. Tuntui, että kirja voisi olla hidas formaatti, jossa tällaista keskustelua pystyisi järkevästi käymään.”
Hän koki, että olisi itse hyötynyt kirjasta silloin, kun ensimmäistä kertaa ryhtyi toimeen ekokriisin hillitsemiseksi.
”Olisin saanut läpileikkauksen liikkeen ajattelun moninaisuudesta, jonka pohjalta olisin voinut arvioida sitä, mikä muutosteoria ja kuvaus vallasta vastaa käsityksiäni.”
Alusta asti tavoitteena oli, että teoksesta tulisi kollektiivikirja, jotta saavutettaisiin parhaiten edellä kuvatut päämäärät. Rajaus Suomeen oli selvä.
”En olisi halunnut lähteä totalisoimaan koko kansainvälistä ympäristöliikettä. Suomessa kokonaismateriaalin kulutus ja päästöt suhteutettuna väestöön ovat maailman suurimpia, joten onhan meillä myös velvollisuus toimia ensimmäisenä.”
Vaarakallio pyrki saamaan kirjaan mahdollisimman kattavan kuvan ympäristöliikkeestä. Kirjan ensimmäinen osa taustoittaa ympäristöliikkeen viimeisintä aaltoa ja vanhojen toimijoiden roolia siinä. Leo Stranius kirjoittaa suomalaisen ympäristöliikkeen kehityksestä ja liikkeelle keskeisten teemojen noususta politiikkaan. Sini Harkki pohtii ympäristöliikkeen mahdollisuuksia vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, Teppo Eskelinen ja Sanna Ryynänen kirjoittavat tutkimuksen roolista ympäristöliikkeessä.
Toinen osa kuvaa vuoden 2018 jälkeen syntyneitä isoja kansanliikkeitä. Sonja Nielsen kirjoittaa Ilmastoveivi2019-kampanjasta ja sen kasvusta Climate Move -liikkeeksi, Maija Li Raudaskoski kuvaa Fridays for Future -liikettä sekä nuorten roolia yhteiskunnallisessa muutoksessa ja Tuulia Reponen kirjoittaa Elokapinasta ja väkivallattomasta kansalaistottelemattomuudesta aktivismin muotona. Luku näyttää, miten massaliikkeet lähestyvät periaatteessa samaa asiaa erilaisin metodein.
Kolmannessa osassa luodaan katsaus tulevaisuuteen. Amos Wallgren kirjoittaa ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, Eleonoora Karttunen ekoanarkismista ja Toni Ruuska syväekologisesta ympäristöfilosofiasta. Kirjoittajat pohtivat tulevaisuuden mahdollisia maailmoja ja eri kriisien yhteen kietoutumista.
Vaarakallion periaatteena oli ottaa mukaan vain sellaista liikkeitä, joihin kuka tahansa yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta voisi lähteä mukaan. Tarkoitus on näyttää suomalainen ympäristöliike kaikessa moninaisuudessaan: osassa liikkeistä ajatellaan, että muutos voi tapahtua olemassa olevien poliittisten instituutioiden sisällä, systeemikriittisissä liikkeissä edellytetään taas koko yhteiskunnallisen järjestyksen muutosta.
”Näkemyseroja on esimerkiksi siinä, tapahtuuko ekokriisin ratkaiseminen valtiokeskeisesti vai tulisiko valtiosta luopua.”
Vaarakallio kuitenkin lisää, että ajatusta yhtenäisestä suomalaisesta ympäristöliikkeestä tukee todellisuus, jossa osallistutaan samoihin mielenosoituksiin ja tehdään yhteistyötä.
Ekokriisin ratkaisuja käsitellään usein uusliberaalista yksilöperspektiivistä. Esseissä rakennetaan kuitenkin ajattelua, joka nojaa yhteisölliseen voimaan ja poliittisiin yhteisöihin. Vaarakallion mukaan yksilöllä ei juuri ole voimaa ratkaista ekokriisiä. Yhteisöstä voiman saanut toiminta on kestävämpää ja kykenee aidosti haastamaan vallitsevat yhteiskunnalliset rakenteet.
”Yhteisö on ainut poliittinen tila, jossa voidaan luoda uusia ajattelun ja tekemisen tapoja. Tätä kautta voidaan sitten puhkoa reikiä siihen vallitsevaan houreuneen, jossa päästöt vain kasvavat ja luonnon tuho kiihtyy.”
Vaarakallio toivoo, että kirja pystyisi tekemään tyhjäksi tekosyyt olla toimimatta.
”Toivon, että lukija kirjan luettuaan pystyisi valitsemaan ympäristöliikkeestä itselle sopivan paikan täyttää inhimillinen velvollisuutensa ympäröivää luontoa, toisia ihmisiä ja tulevia sukupolvia kohtaan.”
Vaarakallio uskoo, että ympäristöliike jatkaa voimistumistaan.
”Uskon, toivon ja tiedän, että mobilisaation määrä kasvaa. Mobilisaatio ja toiminta ruokkivat toisiaan eli mitä enemmän ympäristöliike pystyy tekemään vastarintaa, sitä enemmän se houkuttelee uusia toimijoita. Liike tulee kasvamaan ja toimimaan entistä tehokkaammin ja vaikuttavammin.”
Teemu Vaarakallio (toim.): Viimeinen siirto: Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään
S&S 2021, 336 sivua
