Lukuaika: 3 minuuttia

Elävien hautausmaalta orjaplaneetalle – suomenkielisen hevin neljä vuosikymmentä

Tyrantti. Kuva: Joel Hautecoeur

Miksi kukaan haluaisi soittaa heviä?

”Sarcofaguksen lopettaminen on ollut aikomuksenani melko kauan, mutta tänä vuonna kävi hyvin selväksi, että mielessäni ei ole enää tilaa Sarcofagukselle. On nollauksen aika.” – Kimmo Kuusniemi

Mustavalkoinen kuva. Neljä muusikkoa aurinkolasit päällä nojaamassa aitaan keskellä hautausmaata.
Sarcofagus. Kuva: sarcofagus.com

Eräs ympyrä sulkeutui tämän vuoden alussa, kun suomihevin veteraani Sarcofagus lopetti toimintansa. Yhtyettä sen alusta asti luotsannut Kimmo Kuusniemi laittoi jo toistamiseen bändin tarulle pisteen, mutta päätös tuskin sai kovin suurta värinää aikaan hevipiireissä. Vuonna 1977 perustettu bändi oli ja pysyi kulttibändinä, jonka tunnetuin saavutus oli ensimmäisen suomenkielisen hevimetallialbumin julkaisu vuonna 1982. Moottorilinnut-levy julkaistiin Kimmo Kuusniemi Band -nimikkeen alla. Kappaleiden aiheetkin olivat ehtaa hevimetallia: Metallinen sateenkaari ja Elävien hautausmaa.

Hevin historiaa Suomessa tutkineen Tomi Gullsténin mukaan 1980-luvun ensimmäiset vuodet olivat raskaammalle musiikille vaikeaa aikaa. Suomalainen musiikkilehdistö suhtautui tyylilajiin penseästi. Haastatteluissa toimittajat olivat kiinnostuneita lähinnä siitä, miksi joku halusi soittaa heviä. Kymmenluvun loppupuolella tilanne muuttui, kun Zero Ninen, Tarotin ja Stonen kaltaiset bändit alkoivat saada suopeita arvioita musiikkimedioilta. Nämä bändit, joiden esityskieli oli englanti, auttoivat tekemään raskaasta musiikista hovikelpoisempaa Suomessa.

Hitaasti kohti suurta menestystä

”Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla.” – Tietokirjailija Ari Väntänen, Levyhyllyt.fi-blogi 2017

Yhdeksänkymmentäluvun alussa suomenkielinen hevi alkoi nostaa jälleen päätään. Jouni Mömmön ohjastama Mana Mana ehti toimia muutaman vuoden ja julkaista yhden albumin (Totuus palaa, 1990) ennen Mömmön kuolemaa. Hieman myöhemmin myös Lyijykomppania ja Kotiteollisuus (Hieman myöhemmin myös Lyijykomppania ja Kotiteollisuus – joka esiintyi aluksi nimellä Hullu ukko ja Kotiteollisuus – julkaisivat ensimmäiset levynsä. Ensin mainittu yhtye oli tosin perustettu jo vuonna 1981 Lead Company -nimellä, mutta ensimmäiset levynsä se julkaisi vasta vuosikymmen myöhemmin. Lyijykomppanian ensimmäisenä laulajana toimi sittemmin Trio Niskalaukaus -yhtyeen perustanut Timo Rautiainen.

Toden teolla suomenkielinen hevi alkoi lyödä läpi 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Tuohon hetkeen osuu useampia keskeisiä suomenkielisen hevimetallin julkaisuja, kuten Trio Niskalaukauksen Rajaportti (2002), Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003) ja Teräsbetonin Metallitotuus (2005), joita kutakin myytiin platinalevyyn oikeuttava määrä. Samalla vuosikymmenellä kultalevyrajan ylittivät Mokoman Kuoleman laulukunnaat (2006), Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006) ja Viikatteen Marraskuun lauluja I (2007). Kultalevyt ovat nykyisellä striimauksen aikakaudella kokeneet inflaation, mutta vielä 2000-luvulla niiden viesti oli selvä: suomenkielinen hevi oli saavuttanut hyväksytyn ja katu-uskottavan musiikin leiman.

Lopunajan merkkejä

Suomenkielisen hevin pioneereilla kesti siis yli kymmenen vuotta ennen kuin ovet radion soittolistoille ja suuremmille festareille avautuivat. Kummallista tämä on erityisesti siksi, että suomenkielinen rock-musiikki juiceleskisineen ja eppunormaaleineen oli ollut tässä vaiheessa suosittua jo pitkän aikaa. Miksi suomen kieli ei kelvannut raskaan musiikin ystäville tai kriitikoille?

Zero Ninen tunnetuimpia kappaleita on Bangin’ on Drums, jonka lyriikoita voi kukin omalla tahollaan koettaa kääntää suomeksi:

Banging on drums we bring down the halls / We use any guns to go through the walls.”

Englanniksi bändit voivat siis rallatella melkein mitä tahansa, kun se ei ole vastaanottavan yleisön äidinkieli. Sen sijaan suomeksi laulavat bändit joutuvat jollakin tapaa fokusoimaan sanottavansa, koska suurin osa kuuntelijoista ymmärtää välittömästi, mistä biisissä lauletaan. Toisaalta suomen kieli mahdollistaa oikeasti painavien asioiden sanomisen. Esimerkiksi Stam1nan Viimeinen Atlantis -levyn teemana ovat kulutushysteria ja ilmastonmuutos. Lopunajan merkit ovat olleet läpitunkeva aihe myös Timo Rautiaisen eri bändien sanoituksissa.

Suomen kielellä leikittely sen sijaan on vaikeaa, mistä Teräsbetoni on erinomainen esimerkki. Bändin imagolle ja sankariteemaisille lyriikoille naureskeltiin avoimesti, vaikka useat bändit olivat tehneet vastaavia juttuja ennen heitä englanniksi. Studio Impossible -sketsisarjassa yhtyeestä tehtiin jopa parodia nimellä Teräsvilla. Hevipiireissä bändiin suhtauduttiin paljon suopeammin, sillä tietty ylilyövyys ja itseironia on keskeinen osa hevikulttuuria. Tämä jää musiikkityylille naureskelevilta usein huomaamatta.

Metallityranni nousee

”Vastaanotto on ollut sitä, että onko Tyrantti vitsi tai tarkoitettu huumoriksi?” – Henkka, Tyrantti

Uuden vuosituhannen ”lihavista vuosista” on jo aikaa, mutta suomen kieltä ei hevin esityskielenä enää kummeksuta. Teräsbetonia lukuun ottamatta kaikki 2000-luvun alkupuolen menestyjät ovat edelleen olemassa ja julkaisevat musiikkia aktiivisesti. Suomenkielinen hevi on kuitenkin jo joitakin vuosia polkenut paikallaan, kun vanhat tekijät ovat löytäneet sapluunansa ja tekevät juuri sellaista musiikkia kuin heiltä odotetaankin. Osittain tämä johtuu musiikkiskenen muutoksesta, jossa musiikki on käytännössä ilmaista ja raha tehdään keikkailemalla. Kerran keksitystä menestysreseptistä ei uskalleta poiketa.

Tuorein yrittäjä suomenkielisen hevin areenalla on helsinkiläinen Tyrantti, jonka toinen albumi Orjaplaneetta julkaistiin tämän vuoden helmikuussa. Erityisesti uusimmalla levyllään yhtye ammentaa 1980-luvun kasariheviltä, kuten Iron Maidenilta, Judas Priestilta ja King Diamondilta. Yhtye ei tee mitään mullistavan uutta, mutta kasarihevin yhdistäminen suomen kieleen tuntuu silti uniikilta ja virkistävältä.

Veritiikereistä ja feenikseistä laulava yhtye tuo mieleen Teräsbetonin. Promokuvissa bändi esittelee rintakarvojaan ja tuijottaa julmasti suoraan kameraan. Päällä on nahkaa ja niittejä melkein yhtä paljon kuin Judas Priestin nokkamies Rob Halfordilla. Aivan kuten Teräsbetoni, myös Tyrantti on joutunut taajaan vastailemaan kysymyksiin siitä, onko bändi aivan tosissaan. On ja ei.

Hevi voi olla myös hauskaa, ja harva bändi ottaa itseään tosissaan. Tämä ei kuitenkaan poissulje vakaviakaan teemoja. Tyrantin Orjaplaneetta-konseptissa, jossa koneet ovat alistaneet ihmisen hallintaansa, voi halutessaan nähdä analogian kulutusyhteiskunnasta, jos niin haluaa. Tällä tavoin bändi liittyy osaksi suomenkielisen hevin kaanonia, jonka sanoituksille ei enää avoimesti naureskella.

Kommentoi Facebookissa
Esko Juhola